48. Suhteet, joita katolisen kirkon jäsenet ovat kirkolliskokouksen jälkeen solmineet muihin kristittyihin, ovat johtaneet heidät havaitsemaan, mitä Jumala vaikuttaa muiden kirkkojen ja kirkollisten yhteisöjen jäsenissä. Tämä monella tasolla syntynyt paimenten ja yhteisöjen jäsenten välinen suora kosketus on auttanut meitä havaitsemaan todistuksen, jonka toiset kristityt antavat Jumalasta ja Kristuksesta. Näin koko ekumeeniselle kokemukselle on avautunut laaja kenttä, joka samalla esittää tälle ajalle haasteen. Eikö 1900-luku olekin suuren todistuksen aikaa, joka saattaa vaatia todistuksen "veren vuodattamiseen asti"? Eikö tämä todistus koske myös kirkkoja ja kirkollisia yhteisöjä, jotka johtavat nimensä ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta?

Tämä yhteinen todistus pyhyydestä uskollisuutena yhtä Herraa kohtaan on verraton, armosta runsas ekumeeninen voimavara. Vatikaanin 2. kirkolliskokous on korostanut, että toisten kristittyjen keskuudessa esiintyvät hyvyydet voivat auttaa katolilaisiakin rakentumaan: "Ei pidä myöskään jättää huomaamatta, että kaikki se, mitä Pyhän Hengen armo saa aikaan erossa olevien veljiemme keskuudessa, voi edistää meidänkin hengellistä elämäämme. Se, mikä on todella kristillistä, ei näet koskaan ole ristiriidassa aidon uskon kanssa vaan saattaa aina auttaa käsittämään täydellisemmin itse Kristuksen ja kirkon salaisuutta."(⁸⁰) Aitona pelastuksen dialogina ekumeeninen dialogi haluaa rohkaista tätä jo hyvin alkuun lähtenyttä prosessia, jotta se etenisi kohti aitoa ja täydellistä ykseyttä.