24. On syytä ilolla todeta, että ekumeenisiin tapaamisiin, joita on paljon, kuuluu lähes aina rukousta; rukous on jopa niiden huippukohta. Kristittyjen ykseyden rukousviikosta, jota vietetään tammikuussa tai joissakin maissa helluntaiviikolla, on tullut laajalle levinnyt ja luja perinne. Tämän viikon lisäksi kristityt kokoontuvat vuoden mittaan monissa tilaisuuksissa yhteiseen rukoukseen. Mieleeni nousee tässä yhteydessä paavin pyhiinvaellus tämän ajan oikoumenen kirkkoihin eri maanosissa ja maissa. Nämä matkat ovat olleet erikoinen kokemus. Ymmärrän, että Vatikaanin 2. kirkolliskokous on opastanut paavin tähän apostolisen viran erityistehtävään. Kirkolliskokous sai aikaan sen, että paavin pyhiinvaellus on suoranainen välttämättömyys, jotta Rooman piispa täyttäisi tehtävänsä yhteyden palveluksessa.(⁴⁵) Pastoraalisiin vierailuihini on lähes aina kuulunut ekumeenisia kohtaamisia ja yhteistä rukousta veljien ja sisarten kanssa, jotka pyrkivät yhteyteen Kristuksessa hänen kirkossaan.

Erityisen liikuttuneena muistelen yhteistä rukousta anglikaanisen yhteisön primaksen kanssa Canterburyn katedraalissa 29. toukokuuta 1982. Tunsin, että tuo ihana kirkkorakennus on "kaunopuheinen todistus sekä yhteisen perintömme monista vuosista että niitä seuraavista murheellisista eron vuosista".(⁴⁶) Unohtumattomiksi ovat jääneet myös vierailuni Pohjoismaihin (1.-10. kesäkuuta 1989), Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan ja Kirkkojen maailmanneuvoston päämajaan (12. kesäkuuta 1984); tämä neuvosto pitää päämääränään kutsua jäsenkirkot ja kirkolliset yhteisöt "toteuttamaan näkyvää ykseyttä yhdessä ainoassa uskossa ja yhden ainoan eukaristian vietossa, joka ilmenee yhteisenä jumalanpalveluksena ja yhteisenä elämänä Kristuksessa".(⁴⁷) Kuinka voisin unohtaa osallistumiseni yhteiseen eukaristian viettoon Fanarin Georgios-kirkossa ekumeenisen patriarkaatin hallintokaupungissa 30. marraskuuta 1979 ja juhlallisen jumalanpalveluksen Pietarinkirkossa, kun kunnioitettu veljeni, patriarkka Dimitrios I, vieraili Roomassa 6. joulukuuta 1987? Lausuimme tuolloin pääalttarilla yhteisesti Nikaian- Konstantinopolin uskontunnustuksen kreikkalaisen alkutekstin mukaan.

Sanat eivät riitä kertomaan näihin rukouksessa vietettyihin tapaamisiin liittyviä muistoja. Kauan sitten syntynyt pidättyvyys toisiamme kohtaan on rasittanut omalla tavallaan kaikkia kohtaamisia, mutta niillä on kuitenkin oma ja ainutlaatuinen merkityksensä. Ne ovat painuneet kirkon muistiin, ja Lohduttaja ohjaa kirkkoa pyrkimään keskinäiseen ykseyteen.