Eskatologisuus

Epikleesirukouksessa pyydämme Jumalaa antamaan kirkolle sen, minkä se on jo saanut historiallisesti Kristuksessa. Ehtoollislahjoissa tulemme seurakuntana osallisiksi ”katoamattomasta” ruuasta, ”joka antaa ikuisen elämän” (Joh. 6:27). Nämä lahjat ovat pyhän Ignatiuksen mukaan ”kuolemattomuuden lääke ja vastamyrkky sille, ettemme kuolisi vaan eläisimme Jeesuksessa Kristuksessa iankaikkisesti”.

Niinpä eukaristia on samalla tulevan aikakauden sakramentaalista ennakointia, ylösnousemuksen esimakua. Tähän liittyen pappi heti ehtoollisen nauttimisen jälkeen lausuu rukouksessa ”Oi Sinä suuri ja pyhin Pääsiäiskaritsa Kristus! Oi Viisaus, Jumalan Sana ja Voima! Suo meidän tulla täydellisimmin osallisiksi Sinusta valtakuntasi illattomana päivänä” (Johannes Krysostomoksen liturgia, 128).

Kirkon todellisuudessa iankaikkisuus murtautuu, tulee läsnäolevaksi kuluvaan aikaan, vaikka niiden välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Myös sakramentaalisessa elämässä kohtaamme jännitteen sen välille, mitä ”jo” on ja mitä ”ei vielä” ole. Kristuksen inkarnaation takia voimme kuitenkin sanoa, että historiassa on jo myös läsnäolevana Jumalan iankaikkisuutta, lopullisuutta. Historia olemassaolon muotona paikassa ja ajassa tarjoaa Kristuksessa mahdollisuuden kommuunioon iankaikkisen kanssa.

Jännite historian ja Jumalan valtakunnan välillä ei ole dualismia, vaan se on kaipausta ”muodon muutokseen”, transfiguraatioon. Apostoli Paavalin sanoin ”me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme… emme haluaisi riisuuntua vaan pukeutua uuteen” (2. Kor. 5:2-4). Emme tee näin vain siksi, että nykyinen olisi olemukseltaan vähemmän todellinen, vaan koska Antikristuksen läsnäolo ja vaikutus historiassa tekevät kirkon nykyisestä olomuodosta hauraan ja siten kärsimystä sisältävän. (Zizioulas, 186)