Historia

Kirkko on yhteisö, joka muistaa. Tiranan arkkipiispa Anastasios puhui Hararessa anamneesista, joka määrittelee meidän kristillistä identiteettiämme. Se on sen tapahtuman muistamista ja mieliinpalauttamista, reaalista nykyistämistä, jossa Jumala Kristuksessa tuli ihmissuvun elämään. (Anastasios, 1)

Anamneesi ei viittaa pelkästään menneisyyteen. Se tekee menneestä ja tulevasta läsnäolevan. Se ylittää luodun ajan klassiset kategoriat. ”Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun Hän tulee” (1. Kor. 11:26). Ortodoksinen liturgia avaa näköalan tulevaan, viimeisiin tapahtumiin, jotka ”mainitaan “jo valmiiksi tehdyiksi´. Kristus, joka on “tuoja että tuotava´, on paikan ja ajan sekä kaiken luodun ominaispiirteiden yläpuolella” (Klemens Aleksandrialainen). (Anastasios, 3) Niinpä myös ehtoollisrukouksessa kiitollisin mielin muistelemme ”kaikkea meidän tähtemme tapahtunutta: ristiä, hautaa toista ja kunniallista tulemista” (Johannes Krysostomoksen liturgia, 94).

Tämä antaa kristilliselle näkemykselle historiasta sen syvyysulottuvuuden, mutta myös rajat. Historia ei ole pelkkää varjoa, toisin kuin puritaanit tai pietistit ovat joskus väittäneet. Historia on yksi vaihe ihmisen kohtalossa.

Aika on kuitenkin Jumalan antama, luotujen olentojen olemisen muoto. Aika ja sen kuluminen eivät ole illuusiota vaan todellista. Aika kulkee vääjäämättä eteenpäin. Se on jossain mielessä, esimerkiksi Georges Florovskyn mukaan, kulkemassa kohti lopullista päämäärää. (Florovsky, 246-247)

Historialla on ”metahistoriallinen” päämäärä. Se kulkee kohti päätepistettä, täyttymystä. Siellä historiaa ei enää ole. Aika täytyy ikuisuudella. Historia on myös kasvun aikaa. Vehnä ja valhevehnä kasvavat yhdessä sadonkorjuuseen asti. Niinpä historia kypsyy ei vain tuomiolle, vaan myös täyttymykseen. (Ibid. 247, 253)