Loppukommentteja

Toisen kristillisen vuosituhannen päättyessä keskustelua ”maailmanlopusta” on runsaasti julkisessa sanassa ja muuallakin. Eräissä fundamentalistissävyisissä kristillisissä yhteisöissä lasketaan kuukausia ja päiviä. Myös eräät sekulaarit tahot näkevät jotain dramaattista, ”lopunajallisuutta” tulevassa vuodenvaihteessa.

Vaikka kuluva aika on haurasta, siinä samalla aina on läsnäolevana Kristuksen pelastava ja pyhittävä työ. Sen kohtaamme ainutkertaisella tavalla juuri kirkossa, joka on Kristuksen ruumis. Tässä mielessä kirkko on, kaiken turbulenssin keskellä, maailman toivo, koska kristittyinä tiedämme, että kerran Kristus on oleva kaikki kaikessa.

Lopuksi haluan - jatkotyöskentelyä varten - kiinnittää lyhyesti huomiota kahteen asiaan. Se, että kirkko on merkkinä toivosta, kutsuu meitä kirkkoina sekä yhteiseen vastuuseen että yhteiseen todistukseen. Olemiseen ”maailman toivo” sisältyy sitoutuminen yhteisten taakkojen kantamiseen, rakkauden ja rauhan tekemiseen rukouksen ja jakamisen kautta.

Varhaisen kirkon liturgian päätösrukousta lainaten, sen jälkeen kun on kehotettu ”lähtemään pois rauhassa”, yhäkin rukoilemme: ”Pyhitä ne, jotka Sinuun turvaavat, pelasta Sinun kansasi ja siunaa Sinun perintöäsi, lahjoita rauha maailmallesi, kaikelle esivallalle ja koko kansallesi” (Johannes Krysostomoksen liturgia, 132). Tämän rukouksen lukeminen aikoinaan kirkkorakennuksen ulkopuolella korostaa sitä läheistä suhdetta, joka on pyhällä liturgialla ja kristittyjen palvelutehtävällä maailmassa.

”Liturgia liturgian jälkeen” viittaa yhteiseen vastuuseen, meidän työskentelyymme maailman kirkastumiseksi. Toisen kunnioitus, lähimmäisenrakkaus, omasta jakaminen ovat rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamista.

Vuorisaarnan etiikka kutsuu kuitenkin enempään kuin mitä esimerkiksi nykyajan hyvinvointivaltio jakamisen suhteen edellyttää. Abba Agathonilta kysyttiin kerran, mitä on täydellinen rakkaus. Hän vastasi: ”Halusin löytää spitaalisen ja antaa hänelle oman ruumiini ja ottaa hänen. Tämä on täydellistä rakkautta”. ”Porvarillisen” arvomaailman kanssa vastakkaista on se Kristuksen rakkaus ja ylösnousemuksen ihme ja ilo, josta Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna puhuu, kun yhdennellätoista hetkellä työhön tulleille luvataan täysi palkka.

Kirkkojen merkitys ”maailman toivona” on tärkeä yhtä hyvin niiden uskon ykseyden ja yhteisen todistuksen näkökulmasta.

Ortodoksisen kirkon näkökulmasta kristillisten kirkkojen ykseys edellyttää täyttä yksimielisyyttä uskon perusasioista. Sitä ennen ei voi olla yhteisiä sakramentteja. Eihän esimerkiksi ehtoollinen voi olla väline tai tie yhteiseen uskoon vaan saavutetun uskon ykseyden seuraus ja kruunu. Samalla on syytä yhä uudelleen todeta, miten Jeesuksen ylimmäispapillinen ruko- us on yhä meille yhteinen haaste ja velvoite. ”Että he kaikki olisivat yhtä, jotta maailma uskoisi” (Joh. 17:21).

Meille ortodokseille peruskysymyksiä tähän liittyen on selvittää esimerkiksi, mikä on ”yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon” suhde muihin kristillisiin kirkkoihin. Miten me ortodokseina ymmärrämme kirkon ykseyden ja jakaantuneisuuden problematiikan? Mitkä ovat kirkon rajat, ja mikä validiteetti on esimerkiksi ortodoksisen kirkon ulkopuolella olevien kristillisten yhteisöjen sakramenteilla?

Useat tämän päivän merkittävät ortodoksiteologit, esimerkiksi Pergamonin metropoliitta Johannes ja Sveitsin metropoliitta Damaskinos, myöntävät, ettei ortodoksinen teologia vielä tarjoa tyydyttävää ratkaisua ongelmaan kirkon rajoista, siitä mikä merkitys sillä on ihmisille ja yhteisöille ortodoksisen kirkon ulkopuolella. (Clapsis, 115-120) Tematiikkaa on kyllä pohdittu vakavasti pyhän ja suuren synodin valmistelussa, mutta yhteistä linjaa ei toistaiseksi ole löydetty. Varsin yhteisesti kuitenkin nähdään, ettei Jumalan työ ihmisten pelastukseksi rajoitu ortodoksisen kirkon kanonisten rajojen sisäpuolelle.

Yhtä ajankohtainen kysymys kirkoille on muiden uskontojen kohtaaminen. Samuel Huntingtonin ajatus sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä panee meidät pohtimaan, mikä merkitys uskonnoilla on erottavina tekijöinä eri kulttuurien yhteentörmäyksissä. Uskontojen välisen vuorovaikutuksen lisääntyminen tuo esiin kysymyksen, miten Kristus kenties on läsnä muissa uskonnoissa. Millä tavoin niiden piirissä Kristuksen työ voisi koskettaa ihmisiä, jotka etsivät totuutta ja elävät omantunnon mukaan? Näihin kysymyksiin ei varmaan ole helppoja vastauksia, mutta oman rikkaan hengellisen perintömme pohjalta saamme - ja meidän on syytä myös tässä suhteessa - tuoda panoksemme totuuden ja toivon hyväksi.