Kirkot - maailman toivo

Toisen neuvottelupäivän aiheena oli Kirkot - maailman toivo. Aiheesta alustivat Oulun metropoliitta Ambrosius ja teol.toht. Antti Raunio.

Luterilaisen alustuksen mukaan nykyisin koettua toivottomuutta ja rohkeuden puutetta tutkitaessa esiin ovat nousseet vieraantumisen, voimattomuuden ja syrjäytymisen ilmiöt. Vieraantuminen merkitsee yksilöiden irtautumista yhteisistä tavoitteista ja päämääristä sekä niitä toteuttavista yhteisöistä ja instituutioista. Tämän ilmiön kääntöpuoli on keskittyminen omiin yksilöllisiin tavoitteisiin ja kääntyminen omaan lähipiiriin. Voimattomuuden tunnetta aiheuttaa kokemus omien vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä ja häviämisestä. Ihmiset kokevat olevansa heitä suurempien voimien armoilla. Kärsivällistä toivoa ja odottamista, omien tarpeiden tyydyttämisen lykkäämistä, joka ottaisi toisetkin huomioon, ei useinkaan arvosteta eikä ehkä enää edes tunneta.

Ihmiskunnan toivo paremmista ajoista, suuremmasta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kansojen välisestä rauhasta ja koko luomakunnan hyvinvoinnista ovat luonnollinen ja välttämätön osa inhimillistä elämää. Ne eivät ole kristillisen, Jumalaan suuntautuvan toivon vastaisia eivätkä sen kannalta toisarvoisia tai yhdentekeviä. Ne sisältyvät kristilliseen toivoon ja niihin kohdistuvan toivon tulee näkyä pyrkimyksinä ja ponnisteluina niiden toteutumiseksi. Kristuksen kirkko tahtoo ottaa maailman hädän ja onnettomuuden omakseen ja toimia sen kanssa niin kuin oman hätänsä ja onnettomuutensa. Samalla se paljastaa maailmassa Kristuksen rakkauden, vanhurskauden, rauhan, puhtauden ja vapauden.

Ortodoksisen alustuksen mukaan ehtoollisen vietto on kirkon elämän ehdoton sydän. Ihmisen tehtävä ja kutsumus on tuoda Jumalan eteen pyhitettäväksi itsensä, koko luomakunta ja kaikki olevainen. Katumus on paluuta yksityisyydestä ja itseriittoisuudesta eukaristisen yhteisön sisäpuolelle. Eukaristinen yhteisö rukoilee paitsi sielujen pelastuksen puolesta, myös ruumiin ja sielun pyhitystä ja ”suotuisia ilmoja, runsaita maan hedelmiä ja rauhallisia aikoja”. Jo tämä elämä ja sen aineellinen todellisuus voivat synergiassa ihmisen hengellisen ponnistelun ja Jumalan armovoiman kesken kirkastua. Leipä ja viini ehtoollisessa on esimakua koko luomakunnan muuttumisesta ja kirkastumisesta tämän maailmanajan lopulla.

Kristillisessä uskossa on jännite historian ja Jumalan valtakunnan välillä. Se ei ole dualismia vaan kaipausta ”muodonmuutokseen”, kirkastumiseen. Kuluva aika on haurasta ja siinä vaikuttaa myös paha, mutta Kristuksen pelastava ja pyhittävä työ on siinä läsnä. Sen kohtaamme ainutkertaisella tavalla kirkossa, joka on Kristuksen ruumis. Tässä mielessä kirkko on maailman toivo.

Kirkon ja sen jäsenten tehtävä on työ maailman kirkastumiseksi ”liturgia liturgian jälkeen”. Se on vuorisaarnan etiikan toteuttamista, enemmän kuin esimerkiksi nykyajan hyvinvointivaltio edellyttää, jakamista joka ulottuu olemassaolon ytimeen.

Käydyssä keskustelussa todettiin, että yhteistä on kristillinen usko Jumalaan luojana. Se merkitsee, että alkuperäistä hyvää on läsnä ihmisessä Jumalan kuvana ja luomakunnassa Jumalan tekona. Mikä on kirkon oman hengellisen rakentumisen suhde sen todistus- ja palvelutehtävään maailmassa - onko kirkon julistuksessa triumfalismin vai politisoitumisen vaara? Kirkoilla on sanoma iankaikkisuuden läsnäolosta, toivosta jolla on merkitystä tämän hetken ihmiselle.