TT Juhani Forsbergin alustus

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon valtuuskuntien väliset kuudennet teologiset neuvottelut pidettiin 19.-20.4.1999 Joensuussa. Seuraavassa teologisten asiain sihteerin, teol. toht. Juhani Forsbergin alustus.

SAKRAMENTIT JA PYHÄT TOIMITUKSET

Luterilaisen kirkon käsitys sakramenteista ja pyhistä toimituksista on ymmärrettävissä historiallisesti yhtenä osana lännen kristikunnan hengellistä perintöä. Miten se liittyy lännen kristikunnan pääuoman, roomalaiskatolisen kirkon traditioon ja oppiin ja poikkeaa siitä, on pääpiirteissään tunnettua. Tässä yhteydessä ei liene mielekästä lähteä esittelemään tätä historiallista murrosta ja kehitystä yksityiskohtaisesti.

Luterilaisen kirkon käsitys sakramenteista ja pyhistä toimituksista perustuu Pyhään Raamattuun ja sitä selittäviin luterilaisiin tunnustuskir- joihin, mutta tämän peruslähtökohdan esittäminen ei riitä tyhjentävästi selittämään sitä, mitä luterilaiset kirkot sakramenttiteologiasta nykyään opettavat ja sitä käytännössä toteuttavat. Ekumeenisen kehityksen myötä sakramenttiteologiassa on tapahtunut muutoksia, jotka osittain perustuvat ekumeenisen työskentelyn stimuloimaan oman tradition syvempään ymmärtämi- seen ja osittain ekumeenisesta kehityksestä saatuihin virikkeisiin. Näistä uusista virikkeiden antajista voisi mainita uuden suomalaisen reformaatiotutkimuksen sekä asiakirjan ”Kaste, ehtoollinen ja virka”, yhden merkittävimmistä ekumeenisista asiakirjoista viime vuosikymmeniltä. Pyhien toimitusten kohdalla on puolestaan tapahtunut niin voimakasta kehitystä, että tilanne luterilaisessa kirkossa on niiden osalta huomattavissa määrin toinen kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Seuraavassa on tarkoitus esittää luterilainen käsitys sakramentista, sakramenteista ja kirkollisista toimituksista sekä yrittää valaista, mikä niissä on yhteistä ja miten ne mahdollisesti poikkeavat toisistaan.

Luterilaisen käsityksen mukaan Jumala ei puhu (ainoastaan) suoraan yksittäisen ihmisen sydämeen vaan hän puhuu ja toimii maailmassa ja kirkossaan havaittavien (näkyvien) ja välineiden kautta. Näitä välineita on totuttu nimittämään armonvälineiksi, koska niiden tarkoitus on välittää syntiselle ihmiselle pelastus sekä vahvistaa häntä pyhittymisessä pelastuksen täyttymykseen asti. Armonvälineitä ovat Jumalan sana ja sakramentit. Vaikka myöhemmässä luterilaisuudessa on esiintynyt useita tulkintoja, joissa sana ja sakramentit ovat suhteutetut toisiinsa siten, että sana on asetettu sakramentin yläpuolelle tai että sakramentti on muulla tavoin tulkittu yksinomaan sanasta käsin, sanan ja sakramentin suhde on reformaation alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti ilmaistava toisin, niin että niiden suhteeseen liittyvä tietty vastavuoroisuus tulee oikein ymmärretyksi. Sakramentti on siinä mielessä riippuvainen Jumalan sanasta, että ilman sanaa ei voi olla sakramenttiakaan, mutta toisaalta myöskään Jumalan sana ei ole vain suullinen tai kirjallinen viesti jostakin asiasta, johon sana vain viittaa. Jumalan sana on ”elävä ja väkevä” (Hepr. 4:12). Se on sana, joka Aei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan” (Jes. 55:11). Jumalan sana pitää sisällään sen mihin se viittaa ja saa aikaan sen mitä varten Jumala on lausunut sanansa. Tämä koskee sekä Jumalan luovaa että pelastavaa toimintaa. Toisin sanoen: sakramentti ei voi olla ilman Jumalan sanaa, mutta myös Jumalan sana on sakramentaalinen todellisuus.

Tätä vastavuoroisuutta on luterilaisessa teologiassa ilmennetty usein eri tavoin. Sakramentti on luonteeltaan ”näkyvää” tai ”ruumiillista” sanaa, mutta sana on olemukseltaan sakramentaalinen kuva –¹.

-

Sakramenttiin kuuluu sanan ohella aine tai elementti, jonka ei välttämättä tarvitse merkitä ainetta materiana. Tähän liittyy joka tapauksessa luterilaiselle sakramenttiteologialle keskeinen sakramentin määritelmä, joka on peräisin kirkkoisä Augustinukselta ja esiintyy luterilaisissa tunnustuskirjoissa toistuvasti: ”Sana liittyy aineeseen ja niin syntyy sakramentti” (Accedit verbum ad elemntum et fit sacramentum).

Sakramentin muodollisia määritelmiä tärkeämpää on, että ne ovat toimituksia, joista on olemassa Jumalan käsky (mandatum) ja joihin liittyy Jumalan armon lupaus. Tämän määritelmän primaarisuus sakramentin muodolliseen määritelmään nähden tulee ilmi siinä, että sakramentteihin on varsinkin luterilaisen reformaation varhaisvaiheessa luettu myös absoluutio eli synneistäpäästö, vaikka siinä ei olekaan läsnä ”elementtiä” kuten kasteessa ja ehtoollisessa. –² Sakramentilla tulee siis olla Kristuksen asetus, siihen liittyvä pelastuksen lupaus, ja sakramentaalinen merkki, jotta se voisi olla sakramentti sanan varsinaisessa merkityksessä. –³

-

Juuri sen tähden, että sakramenttiin varsinaisessa merkityksessä liittyy Jumalan pelastuksen lupaus, läsnäolo ja vaikutus, luterilaisessa kirkossa ei voida pitää esimerkiksi ordinaatiota eli papiksivihkimystä ainakaan samalla tavalla sakramenttina kuin kastetta ja ehtoollista, koska se ei välitä vastaanottajalleen mitään erityistä pelastusvaikutusta. Asia on kuitenkin näin vain jos sitä tarkastellaan individualistisesti. Jos pappisvihkimystä tarkastellaan kirkon kannalta ja koko Kristuksen kirkkoa palvelevana virkana, voidaan ensiksikin havaita, että se on kirkossa välttämätön evankeliumin julistamisen ja sakramenttien hoitamisen virkana. Tällöin se on eräässä mielessä myös pelastuksen välittämisen virka, eli siihen sisältyy sakramentaalinen ulottuvuus. On myös pidettävä mielessä, että evankelis-luterilaisen kirkon pappisvihkimykseen sisältyy tietty ”lähtemätön luonne”, koska pappisvirasta eronnutta tai erotettua ei ordinoida uudelleen, jos hän uudestaan pyytää tai saa pappisviran. Suomen ev.-lut. kirkossa ei ole kuitenkaan olemassa tästä täsmällisiä opillisia määrittelyjä.

Koska sakramenttiin liittyy aina lupaus pelastuksesta, se on olemukseltaan Jumalan lahja. Vaikka sakramentti on aina ihmisen toimittama ja ihmisen vastaanottama, ihminen ei tee sakramentissa mitään sellaista, jolla hän ansaitsisi pelastuksen. Tässä mielessä sakramentti eroaa luterilaisen käsityksen mukaan esimerkiksi rukouksesta, jolle on tunnusomaista Jumalan ja ihmisen yhteistyö. Rukoukseen kuuluu Pyhän Hengen toiminnan lisäksi myös ihmisen uhri. –⁴ Tosin tämä koskee siltä osin myös ehtoollisen sakramenttia, kuin se on ymmärrettävä eukaristiana, kiitosuhrina.

-

Sakramentti ja usko kuuluvat yhteen. Usko ei kuitenkaan tee sakramentteja päteviksi, vaan niiden pätevyys riippuu yksin Jumalan käskystä ja lupauksesta. Kaste ei tule vääräksi siitä, uskooko kastettava vai ei, eikä ehtoollinen muutu tavalliseksi ateriaksi sen kohdalla, joka ei usko. Sakramentit ovat päteviä ex opere operato, mutta niiden ”vaikutus” ja ”hyöty” tulee sakramenttien vastaanottajan osaksi vain uskon kautta.

Tähän mennessä on ollut pääasiassa puhetta vain sakramenteista sanan varsinaisessa merkityksessä. Edellä on jo kuitenkin käynyt ilmi, että alun perin luterilaisuudessa tämä ei merkinnyt sakramenttien jyrkkää rajoittamista kahteen tärkeimpään sakramenttiin. Luterilaiset tunnustuskirjat pitävät rippiä sakramenttina, eikä niissä suljeta pois mahdollisuutta, että pappisvihkimys ja avioliitto olisivat sakramentteja. Tämä häälyvyys perustuu siihen tosiasiaan, ettei uskonpuhdistus lyönyt täysin lukkoon sakramentin määritelmää. Tunnustuskirjoja vielä selvemmin tämä avoimuus näkyy Lutherin kirjoituksessa ”Kirkolliskokouksista ja kirkoista”, jossa hän sanoo, että esimerkiksi rukous ja risti (s.o. kristityn kärsimys) voivat olla sakramentteja riippuen siitä, miten sakramentti määritellään. –⁵ Selvää kuitenkin on, ettei luterilainen kirkko suostunut sitoutumaan roomalaiskatolisen kirkon määrittelemään ja erityisesti Firenzen (1439) ja Trenton (1545-1563) kirkolliskokouksissa vahvistamaan seitsemään sakramenttiin.

-

Viime vuosikymmenien ekumeenisessa keskustelussa on sakramentin käsitettä laajennettu itse kristillisen uskon perustaan. Jo toisen maailmansodan aikana kehittyi roomalaiskatolisessa kirkossa käsitys kirkosta ”perussakramenttina”. Raamatun ja vanhan kirkon teologian tutkimuksen pohjalta on päästy kuitenkin vielä pitemmälle. ”Varsinaisena alkusakramenttina eli -mysteerinä pidetään itse Jumalihmistä, Jeesusta Kristusta, jonka kertakaikkiset pelastushistorialliset työt nykyistyvät eri sakramenteissa ja kohdistuvat niissä yhä uusiin ihmisiin. Samalla on päästy irti yksipuolisen yksilöllisestä (individualistisesta) sakramentin käsittämisestä: sakramentti ei koske vain yksilöä, vaan seurakuntaa ja luo ja pyhittää tätä seurakuntaa. Siksi itse kirkko on tavallaan Alkusakramenttiin eli Alkumysteeriin (Kristukseen) viittaava perussakramentti, jonka elämää eri sakramenttitoimitukset ovat”. –⁶

-

Vaikka nykyisin on yleistymässä ajattelu, että ei ole tarpeen yrittää määritellä sakramenttia sillä tavoin muodollisesti ja ehdottomasti, että se rajautuu kokonaan muista pyhistä toimituksista, sillä luterilaisen käsityksen mukaan on joitakin tuntomerkkejä, joita muilla pyhillä toimituksilla ei ole.

Edellä on jo tullut muutamia tähän liittyviä näkökohtia esiin, mutta sakramenttien suhteessa muihin pyhiin toimituksiin yksi ero on erityisen tärkeä. Sakramentit (kaste, ehtoollinen, absoluutio) ovat ”vaikuttavia merkkejä” ja niihin sisältyy ehdottoman varma pelastuksen lupaus. Sakramentit siis itse vaikuttavat vastaanottajassaan pelastavalla armollaan ja niihin sisältyvään lupaukseen kristitty voi ehdoitta luottaa. Pyhät toimitukset välittävät myöskin sanallisena julistuksena, rukouksena ja symbolisena toimintana Jumalan armon lupauksen, joka otetaan uskossa vastaan ja joka vahvistaa uskovaa kilvoituksessa ja pyhityksessä. Ne eivät kuitenkaan ole sillä tavoin ”varmoja” tai ”vaikuttavia” merkkejä kuin sakramentit. –⁷

-

Pyhillä toimituksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä sakramenttien lisäksi luterilaisessa kirkossa toimitettavia kasualioita. Niitä on useampaa tyyppiä. Useimmat niistä kohdistuvat henkilöihin, mutta ne voivat liittyä myös esineisiin. Henkilöihin kohdistuvista kasuaalioista konfirmaatio, pappisvihkimys ja avioliittoon vihkiminen ovat reformaatiota varhaisemman tradition mutta myös sisältönsä vuoksi jossakin mielessä ”lähempänä” varsinaisia sakramentteja kuin muut toimitukset.

Luther esimerkiksi torjui käsityksen konfirmaatiosta varsinaisena sakramenttina, koska siitä ei ole Raamatussa selvää asetusta. Konfirmaatiosta puuttuu hänen mukaansa erityinen jumalallinen asetus ja lupaus, eikä siihen sisälly sellaista ”varmuutta” pelastuksesta kuin varsinaisiin sakramentteihin. Konfirmaatio oli tästä huolimatta eräänlainen sakramentaalia (cerimonia sacramentali), jonka toimittamisessa on keskeistä konfirmoitavan pyhittäminen Jumalan sanalla ja rukouksella sekä kätten päällepanemisella. Konfirmaatio ei ole itsenäinen sakramentti, vaan se on kasteeseen liittyvä sakramentaalia. Se ei ”vahvista” kastetta siinä mielessä, että se toisi siihen jotakin sisällöllisesti uutta, mutta siinä tapahtuu kastetun pyhittäminen, hänen vahvistamisensa kilvoittelussa ja yhteisen pappeuden sisältämän kutsumuksen täyttämisessä. –⁸

Avioliitto on luterilaisen käsityksen mukaan ”maallinen” instituutio. Se kuuluu ennen muuta ”yhteiskunnallisen järjestyksen” piiriin. -⁹ Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei avioliitolla ja avioliittoon vihkimisellä olisi myös ”hengellistä” sisältöä. Melanchthon katsoi mahdolliseksi pitää avioliittoa sakramenttina -¹⁰, ja Luther sisällyttää Traubüchlininsä vihkikaavan päätösrukoukseen ajatuksen, jolla on selvästi sakramenttiteologinen luonne: ”sinä joka... annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta”. -¹¹ Tämä analogiahan on niiden kirkkojen opetuksessa se teologinen ydin, joka tekee avioliitosta sakramentin. Avioliiton konstituenttina on aviopuolisoiden keskinäinen, vastavuoroinen, omasta luopuva ja itsensä lahjoittava rakkaus. Avioliitto ja avioliittoon vihkiminen vahvistavat puolisoita heidän kristillisen kilvoituksensa toteuttamisessa.

Sairaan voitelu, jota ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkollisten toimitusten kirjassa, on kuitenkin kirkon hyväksymä käytäntö, milloin kirkon jäsen sellaista toimitusta papilta pyytää. Se ei siis ole kirkkomme virallinen sakramentti, mutta sen sakramentaalinen luonne on ilmeinen.

Hautaansiunaaminen on eniten käytetyistä kasuaalioista se, jolla on kenties vähiten sakramentaalista ulottuvuutta. Se johtuu luonnollisesti jo siitä, että se ei kohdistu elävään vaan jo ajasta iäisyyteen siirtyneeseen. Luther ei muotoillut hautaansiunaamiskaavaa, josta näkyisi hänen käsityksensä siunaamisen tarkoituksesta. Muussa yhteydessä hän kuitenkin korosti, että hautaan siunaaminen tulee suorittaa kunnioittavasti uskomme ”iloisimman” artiklan, ylösnousemuksen kuolleista, kunniaksi ja ylistykseksi. -¹² Hautaansiunaamisella on myös vahva yhteytensä kasteeseen, koska kaste merkitsee ihmisen hautaamista Kristuksen kuolemaan. Kastehetkestä alkaa kuolemisen ja ylösnousemisen prosessi, joka jatkuu kuolemaan saakka. Kuolemassa on kysymys kasteessa alkaneen muutosprosessin ajallisesta päätöksestä, joka on samalla portti ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. -¹³

-

Muista henkilöihin kohdistuvista toimituksista voisi mainita erityyppisiä siunaustoimituksia, joiden käyttö on selvästikin lisääntynyt Suomen ev.-lut. kirkossa. Näitä ovat perinteisten virkoihinasettamisten lisäksi seurakunnallisten luottamushenkilöiden tehtäviinsä siunaaminen, sekä ihmisten siunaaminen heidän elämänsä merkittävissä siirtymävaiheissa. Joissakin seurakunnissa on tullut tavaksi, että lapsen lähtiessä kouluun ensimmäiselle luokalle hänet siunataan. Nämä toimitukset eivät ole tietenkään sakramentteja, mutta epäilemättä niihin sisältyy Jumalan sanan lukemisen, rukouksen ja siunauksen tähden uskoa, pyhitystä, kutsumuksen täyttämistä ja kilvoitusta vahvistava ulottuvuus.

Kirkossamme on käytössä myös esineisiin, erityisesti kirkkorakennuksiin ja sen tärkeimpiin esineisiin liittyviä vihkitoimituksia sekä kodin siunaaminen. Näitten toimitusten yhteydessä on korostettu, että olennaista niissä on Jumalan sana ja rukous. Tätä näkökulmaa korostavat teologit ovat usein muistuttaneet, että nämä vihkimiset ja siunaamiset eivät saa aikaan mitään esineellistä pyhyyttä, koska kirkkomme ei tunne ”aineellista armoa”. Saksalainen luterilainen teologi Peter Brunner on puolestaan korostanut, että varsinaisen käytön ulkopuolella kirkko on tavallinen rakennus ja alttari on tavallinen pöytä. –¹⁴ Tämä jyrkkä vaihtoehto ei kuitenkaan ole hedelmällinen ratkaisu näiden toimitusten hengellisen luonteen määrittelemiseksi. Vähintäänkin niissä tapahtuu esineiden erottaminen pyhään käyttöön, jolloin niitä ei saa käsitellä niiden käytölle sopimattomalla tavalla. Toiseksi niihin liittyvää pyhyyttä ei ole välttämätöntä määritellä minkään erityisen filosofian (esim. Aristoteleen) avulla siten, että olisi ratkaistava, syntyykö niihin mitään pyhää habitusta tai kvaliteettia vai ei. Asiaa voi lähestyä tässä mielessä parhaiten kristillisen symbolin käsitteestä, jolloin niihin liittyvän pyhyyden ontologisen luonteen voi jättää rauhassa pyhäksi salaisuudeksi.

-”

Kirkon ykseyden näkökulmasta luterilainen tunnustus tekee eron välttämättömän ja ei-välttämättömän välille. Välttämätöntä kirkon ykseyteen on yksimielisyys sanasta ja sakramenteista. Muut pyhät toimitukset eivät kuulu ykseyden välttämättömien edellytysten piiriin. Niissä saa olla erilaisuutta, joka ei särje kirkon ykseyttä. Erojen salliminen ei kuitenkaan merkitse, että pyhät toimitukset olisivat kirkon elämälle yhdentekeviä asioita. Niiden yhteydessä on aina kysyttävä, millä tavoin ne palvelevat kristittyjen osallisuutta pelastukseen, eli vanhurskauttamiseen, kilvoitukseen, pyhitykseen ja iankaikkiseen elämään. Luotu todellisuus on syntiinlankeemuksesta huolimatta Jumalan kädestä lähteneenä hyvää ja Jumalan lahja. Sinänsä se ei tarvitse erityistä pyhittämistä. Jumala itse on kaikkialla läsnä luodussa todellisuudessa. Vain silloin kun luomisen lahja tulevat pelastuksen välineiksi ja symboleiksi, ne saavat oman erityistehtävänsä.

...............................................................................................