Sakramentit

Kirkon jumalanpalvelus- ja rukouselämässä keskeinen paikka kuuluu sakramenteille. Sana sakramentti (lat. sacramentum, vala, sotilasvala) sellaisenaan on ortodoksiselle ajattelulle vierasta. Ortodoksisen ajattelun ilmaisee paremmin kreikankielinen sana mysterion, salaisuus, tai sen kirkkoslaavinkielinen vastine taina, salaisuus.

Kirkkoisä Johannes Krysostomos kirjoittaa eukaristiasta: ”Sitä kutsutaan salaisuudeksi, koska se, mihin uskomme, ei ole samaa, mitä me näemme, sillä me näemme yhden asian ja uskomme toiseen.... Kun kuulen mainittavan sanan “Kristuksen ruumis”, ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan tietyssä merkityksessä, ja uskovaisiin kuulumaton ymmärtää sillä muun merkityksen” (Hom. 1. Kor.). Tämä kaksinainen luonne, samaan aikaan ulkoinen ja sisäinen, on selvästi erottuva piirre sakramenteissa. Sakramentit kuten kirkkokin on sekä näkyvä että näkymätön. Jokainen sakramentti on ulkonaisen näkyvän merkin ja sisäisen näkymättömän armon yhdistelmä. Kasteessa kristitty alistuu ulkonaiseen puhdistukseen vedessä ja samanaikaisesti puhdistetaan sisäisesti synneistä. Eukaristiassa hän vastaan ottaa näkyvällä tavalla leivän ja viinin, jotka todellisuudessa ovat Kris- tuksen ruumis ja veri.

Monissa sakramenteissa kirkko käyttää näkyviä aineita, kuten vettä, leipää, viiniä, öljyä, tehden ne Hengen instrumenteiksi. Tällä tavoin sakramentit suuntautuvat kohti inkarnaatiota, jossa Kristus pukeutui ihmisen fyysiseen olemukseen ja teki sen näin Hengen välineeksi.

Sakramentit suuntautuvat myös tulevaisuuteen (eskatologinen aspekti) eli ennakoivat tulevan apokatastasiksen ja aineen lopullisen pelastumisen viimeisinä päivinä. Taivasten valtakunta on saavutettavissa eskatologisen täyttymyksen esimakuna jo tässä ajassa Kristuksen ruumiissa. Tämä mahdollisuus olemiseen Kristuksessa, osallisena oleminen jumalallisesta elämästä, mikä on ihmiskunnan luonnollinen tila, toteutuu parhaiten kirkon pyhissä sakramenteissa eli salaisuuksissa. Aikamme ortodoksiteologin Georges Florovskin tunnettu toteamus on: "Ihminen ei pelastu yksin vaan yhdessä näkyvän luomakunnan kanssa.” Kirkko opettaa, että ehtoollista siunattaessa ei siunata vain leipä ja viini vaan myös se työ, joka on tämän materian aikaan saanut, viljan ja viinirypäleet, pellon, jossa ne ovat kasvaneet. Sakramenteissa on aina mukana myös kosminen aspekti. Ortodoksisuus hylkää kaikki yritykset vähentää materiaalin merkitys sakramenteissa.

Kirjassaan Elämä Kristuksessa Nikolaos Kabasilas toteaa, kuinka pyhien (= kristittyjen uskovien) on mahdollista tässä nykyisessä maailmassa - ei vain olla otollisia ja valmistautuneita ikuiseen elämään Kristuksessa vaan - jopa elää ja toimia sen mukaisesti tässä elämässä. Siksi ihminen on nähtävä kokonaisuutena, jossa sielu ja ruumis ovat erottamattomia. Samoin sakramentin toimittamiseen ja siitä osallistumiseen ihminen osallistuu koko ruumiillaan ja sielullaan. Kaste suoritetaan upottamalla, ja ehtoollisessa kaikki siunattu leipä käytetään. Katumuksen sakramentissa pappi ei lausu synninpäästöä matkan päästä vaan laskee kätensä katuvan päälle. Hautaan siunaamisessa arkku on tavallisesti avoinna, ja hyvästijättöä suorittavat suutelevat edesmenneen otsanauhaa ja rinnalla olevaa ikonia. Kuolleenakin ruumis on rakkautemme kohteena, ei pelkomme.

Ortodoksinen kirkko puhuu tavallisesti seitsemästä sakramentista: 1) kaste, 2) voitelu, 3) eukaristia, 4) katumus, 5) pappeus, 6) avioliitto ja 7) sairaanvoitelu. Toisaalta kirkko ei erottele sakramentteja ja pyhiä toimituksia (sakramentaaleja) eikä anna niille suoranaista tärkeysjärjestystä. Kaikki palvelevat ihmisen pyhittymisessä ja pelastumisessa. Kirkko ei myöskään ole määrittänyt sakramenttien lukumäärää. Patristisesta näkökulmasta koko maailma on Jumalan sakramentti. Patristisella kaudella ei ollut käytössä teknistä termiä, joka olisi viitannut sakramentteihin erityisenä kirkollisten toimitusten kategoriana. Termiä mysteerio käytettiin ensisijaisesti tarkoittamaan pelastuksen salaisuutta laajassa merkityksessä.

Sakramenttien seitsenlukua pidetään yleisesti lainana keskiajan katoliselta kirkolta. Ehkä tämä käsitys on muotoutunut silloin, kun ortodoksien keskuudessa havahduttiin pitämään sakramentteja erityisinä kirkollisina toimituksina tai jopa yksityisinä toimituksina, mikä viimemainittu seikka on täysin absurdi termi ortodoksisen kirkon ajattelussa. Kaikki toimitukset kuuluvat kirkon jumalanpalveluselämään ja ovat osa pelastuksen kokonaisuudesta.

Sakramenttien lukumäärä on vaihdellut kirkon historian aikoina. Jopa varhaiset nestoriolaiset ja monofysiittiset kirkot puhuvat seitsemästä sakramentista. Johannes Damaskolainen mainitsee kaksi sakramenttia, Dionysios Areopagita kuusi, Teodoros Studionilainen (800-lu- vulla) kuusi, 1200-luvun isät jopa 24 sakramenttia, ja Joasaf, Efeson metropoliitta 1400 -luvulla kirjoittaa kymmenestä sakramentista.

On mielenkiintoista todeta, että seitsemän sakramentin oppi esiintyy ensimmäisen kerran uskon vakuutuksessa, jonka paavi Kleemens IV vaati keisari Mikael Paleologokselta vuonna 1267. Vakuutuksen tekstin olivat tietenkin laatineet Rooman teologit. Seitsenluku saattaa liittyä myös Bysantin viehtymykseen symbolisiin lukuihin, joissa luku seitsemän on synnytti assosiaatioita Pyhän Hengen seitsemästä lahjasta. Niistä mainitaan Jesajan kirjan 11. luvun jakeissa 2-4. Samat ajatukset esiintyvät myös epifanian jumalanpalvelusteksteissä. Sakramentteina on mainittu ajan saatossa seuraavia: pyhä valistuminen (kaste), synaksis (eukaristia), mirhallavoitelu, pappeus, munkiksi vihkiminen, hautaus. Joskus on yhdistetty katumus ja sairaanvoitelu tai katumus ja munkiksi vihkiminen. Sakramenttina on mainittu myös kirkon vihkiminen tai jopa epifanian vedenpyhitys.

Sakramentit ovat aina henkilökohtaisia. Niiden kautta Jumalan armo lähestyy jokaista kristittyä henkilökohtaisesti. Tämän vuoksi useimmissa ortodoksisen kirkon sakramenteissa pappi lausuu jokaisen osallistujan nimen henkilökohtaisesti, kun tämä osallistuu sakramenttiin: "Jumalan palvelija (nimi) osallistuu meidän Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen kalliista ja pyhästä ruumiista ja verestä syntiensä anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi." Sairaanvoitelussa pappi sanoo: "Pyhä Isä, sielujen ja ruumiitten lääkäri* paranna myös palvelijasi (nimi) häntä ahdistavasta ruumiillisesta ja sielullisesta heikkoudesta ja tee hänet eläväksi Kristuksesi armon kautta..." Papiksi vihittäessä piispa sanoo: "Jumalallinen armo, joka aina heikot parantaa ja puutteelliset täydelliseksi tekee, (kätteni päälle panemisen kautta) asettaa tämän jumalisen hypodiakonin, diakonin, arkkimandriitan (nimi) diakoniksi, presbyteeriksi, piispaksi; rukoilkaamme hänen puolestaan, että hänen päällensä tulisi kaikkein pyhimmän Hengen armo." On huomattava, että toimittaja ei koskaan lausu ensimmäisessä persoonassa: ”Minä kastan... Minä voitelen... Minä asetan (vihin)”. Salaisuudet, mysteeriot, eivät ole meidän toimintaamme vaan Jumalan toimintaa kirkossa, ja todellinen toimittaja on aina Kristus itse. Johannes Krysostomos toteaakin, kuinka pappi ainoastaan lainaa kielensä ja antaa käyttöön kätensä.