Avioliitto

Avioliiton sakramentista olen pitänyt näissä keskusteluissa esitelmän Heinäveden Valamossa 1990, enkä avioliiton sakramentaalisuuteen sellaisenaan tässä yhteydessä enää palaa. Muutamiin ongelmiin avioliiton sakramentissa, sen sakramentaalisuuden näkökulmasta on silti syytä kiinnittää huomiota.

Bysantissa avioliiton sakramentaalisuus perustui ensimmäisen ja ainoan avioliiton pysyvyyteen ehtoollisyhteydessä kirkon jäseninä. Kirkko ei sinänsä tuominnut toista tai kolmatta avioliittoa. Siviiliavioliitto yhteiskunnallisena ilmiönä oli hyväksyttyä, vaikka ei aina kirkon "siunaama" perhe-elämän muoto. Vaikka kirkon johtajien ja valtion välillä olin usein kitkeriä kiistoja, kukaan heistä ei vastustanut avioeroa koskevaa lainsäädäntöä. Kirkon isät pitivät avioeroa ihmiselämän väistämättömänä kohtalona langenneessa maailmassa. Siinä ihminen voi vastaanottaa armon tai kieltäytyä siitä. Siinä maailmassa synti on väistämätön, mutta katumus on silti aina ihmisten ulottuvilla. Tuossa maailmassa kirkon tehtävänä ei missään tilanteessa voi olla kompromissien tekeminen evankeliumin sanoman suhteen vaan säälin ja armeliaisuuden osoittaminen inhimillisiä heikkouksia kohtaan.

Idän kirkko säilytti selvästi tämän asenteensa niin kauan kuin kirkon ensisijainen tehtävä (eli Jumalan valtakunnan saattaminen läsnäolevaksi maan päällä) ja valtion ensisijainen tehtävä (eli langenneen ihmiskunnan hallitseminen valitsemalla pienempi paha eri vaihtoehdoista ja säilyttämällä järjestys lakien voimalla) pysyivät selvästi erillään toisistaan. Avioliittokysymyksessä tämä olennainen ero hävisi käytännössä, kun keisari Leo VI (k. 912) julkaisi keisarillisten määräystensä kokoelman Novella 89. Siinä virallisesti ja lakisääteisesti kirkko velvoitettiin vahvistamaan kaikki avioliitot. Siviiliavioliitto lakkasi olemasta vapaiden kansalaisten eräs lain suoma mahdollisuus. Jatkossa valtio sääti kirkollisen avioliiton pakolliseksi myös orjille.

Voitaisiin sanoa, että periaatteessa nämä keisarin säädökset antoivat kirkolle vallan säädellä kaikkien kansalaisten avioliiton solmimista. Niinpä kirkon osalle lankesi siitä lähtien vastuu kaikista väistämättömistä kompromisseista, jotka siihen mennessä oli ratkaistu turvautumalla siviiliavioliiton ja avioeron mahdollisuuteen. Kirkko jopa menetti mahdollisuuden soveltaa aikaisemmin käyttämäänsä katumuksen vaatimusta.

Kun kirkko siis tästä lähtien antoi avioliitolle lain voiman, sen tuli myös ratkaista lainkäyttöön liittyvät vaikeudet, joita tämä uusi vastuu toi tullessaan. Kirkko alkoi suoranaisesti myöntää avioeroja, joita aikaisemmin olivat myöntäneet vain maalliset tuomioistuimet, ja sallia uusien avioliittojen solmiminen kirkoissa. Jos tällaiseen ei olisi suostuttu, toiset ja kolmannet avioliitot olisivat jääneet vaille lain voimaa. Vaikka kirkko onnistuikin tekemään neljännen avioliiton laittomaksi, se joutui suostumaan kompromisseihin monissa muissa asioissa.

Kaikista juridisista velvoitteista huolimatta kirkko pyrki säilyttämään eron ensimmäisen avioliiton ja myöhempien avioliittojen välillä. Uuteen avioliittoon vihkimistä varten otettiin käyttöön erityispalvelus, joka erotettiin eukaristiasta ja joka sai katumuksen luonteen. Sen tähden pidettiin selvänä, että toinen ja kolmas avioliitto eivät olleet kirkon hyväksymiä normeja, ja siitä syystä ne olivat sakramentaalisesti epätäydellisiä.