Eukaristia ja pappeus

Ortodoksien teologia on aina korostanut sitä, että pyhä eukaristia on olennaisesti ateria, josta voitiin päästä osalliseksi syömällä ja juomalla, koska Jumala itse oli omaksunut inhimillisyytemme täyteyden. Eukaristia on pohjimmiltaan mysteerio, joka otetaan vastaan ruokana ja juomana. Eukaristiassa Jumalan ja ihmisen liitto edustaa samanlaista liittoa, jonka Jumala teki Israelin kanssa Siinain vuorella, kun se vahvistettiin yhteisellä aterialla. Pelastustapahtuman kannalta ortodoksinen kirkko on vakuuttunut siitä, että pyhässä eukaristiassa on läsnä Kristuksen kirkastunut ihmisyys. Pyhä Henki osoittaa, että leipä on Kristuksen ruumis ja viini Kristuksen veri. Kirkko pitää kiinni näkemyksestä, että eukaristian aineiden muuttumisen saa aikaan epikleesi, Pyhän hengen kutsuminen.

Epikleesi ilmaisee sakramentin eskatologisen luonteen. Pyhä Henki tulee viimeisenä suurena päivänä, helluntaina. Hän tekee tulevan maailman nähtäväksi. Hän julistaa Jumalan valtakunnan alkaneeksi. Hän vie meidät aina tuolle puolen Jumalan valtakunnan ulottuvuuteen. Hengessä oleminen merkitsee taivaassa olemista, sillä Jumalan valtakunta on iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Juuri hän eukaristiassa sinetöi ja vahvistaa nousemisemme taivaaseen (henkilökohtainen helatorstai). Hän muuttaa kirkon Kristuksen ruumiiksi ja sen myötä osoittaa uhrimme aineiden tulevan Pyhän Hengen yhteydeksi.

Kirkon mysteerio, joka toteutuu täydellisesti pyhässä eukaristiassa, ylittää sen jännitteen, joka on rukouksen ja vastauksen, luonnon ja armon, jumalallisen ja inhimillisen välillä, koska juuri kirkko Kristuksen ruumiina on Jumalan ja ihmisen välinen kommuunio. Siinä Jumala on läsnä ja toimii, mutta siinä myös ihmiskunnasta tulee täysin Jumalalle kelvollinen ja täysin Jumalan alkuperäisen suunnitelman mukainen. Pyhän eukaristian mysteerion eskatologinen luonne korostaa, että eukaristiassa kirkko on täydellisesti kirkko ja että eukaristia on muiden sakramenttien korkein kriteeri ja sinetti.

Piispan viralla, joka on tämän mainitun todellisuuden välttämätön keskipiste, on kaksiosainen luonne. Siihen kuuluvat kaitsijan, paimenen tehtävät (kr. episkopos) ja opetus sekä toisaalta olla pastoraalisena henkilönä sakramenttien toimitusten keskipisteenä. Varhaisen kirkon piirissä kolmen tunnetun teologin ajatelmat kirkon virasta voidaan tiivistää seuraavasti. Ignatiokselle piispuus on geometrinen piste: piispa on ykseyden keskus paikallisessa eukaristisessa yhteisössä. Ireneokselle piispuus on pystysuora viiva: piispa on yhdysside apostolisen ja sen paikalliskirkon välillä, jota hän johtaa. Cyprianukselle piispuus on vaakasuora viiva, sillä hän ajattelee kysymystä piispojen kollegion kannalta.

Piispat ovat hajaantuneet eri paikkoihin kaikkialle maailmaan ja toteuttavat ykseyttään kokoontumalla kirkolliskokouksiin. Piispa on siis samanaikaisesti 1) ykseyden keskus paikallisessa kirkossa, 2) paikalliskirkon ja apostolien välinen yhdysside ja 3) paikalliskirkon ja kaikkien muiden paikalliskirkkojen välinen yhdysside.

Pappeuden sakramentti, kirkon virka, on ortodoksisen kirkon näkemyksessä objektiivinen tae Kristuksen jatkuvasta läsnäolosta kansansa keskuudessa. Kristus on läsnä kirkossansa nyt, aina ja iankaikkisesti. Kirkon sakramentaalinen papisto - piispat, papit ja diakonit - ottavat vastaan Pyhän Hengen lahjan tehdäkseen Kristuksen ihmisille nähtäväksi Pyhässä Hengessä. Valitsemiensa pappien kautta Kristus toteuttaa ainutlaatuisen ja vain Hänelle kuuluvan tehtävän pappina. Hän uhraa alituisesti itsensä täydellisenä uhrina Isälle ihmisten, veljiensä ja sisariensa puolesta. Pappiensa kautta Kristus toimii kirkossa myös opettajana ja julistaa Isän jumalalliset sanat ihmisille. Näin Hän toimii myös hyvänä paimenena, joka kaitsee laumaansa. Samoin hän toimii anteeksi antajana ja parantajana antaen ihmisten synnit anteeksi ja parantaen heidän sairautensa, olivatpa ne ruumiillisia, sielullisia tai henkisiä. Hän toimii piispana valvoen kirkkoa, jonka hän koonnut itsellensä (1. Piet. 2:25). Hän toimii diakonina, palvelijana, sillä hän yksin on Isän kärsivä Palvelija, joka ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien edestä.

Pappeuden sakramentti merkitsee pyhää järjestystä. Piispat, papit (kr. presbyteroi) ja diakonit luovat kirkkoon järjestyksen. He ovat kirkon jatkuvuuden ja ykseyden tae ajasta aikaan ja paikasta paikkaan aina Kristuksen ja apostolien ajasta alkaen siihen saakka, kunnes Kristus tulee kunniassa takaisin maailmaan.

Kirkon virkakäsityksessä on olennaista nähdä myös ihmisen tehtävä ja olemus. Käsityksessä ihmisestä ortodoksinen kirkko ja protestanttiset kirkot ovat nykypäivän runsaista teologisista keskusteluista huolimatta melko kaukana toisistaan. Tähän käsitykseen liittyy myös keskustelu naispappeudesta, minkä virkakäsitteen ortodoksinen kirkko 99-prosenttisesti hylkää. Yksi prosentti on laitettava ortodoksisen tiedenaisen Elisabeth Behr-Sigelin ja Diokleian piispan Kallistoksen piikkiin, jotka tiettävästi ovat pitäneet yllä naispappeuskeskustelua ortodoksisen kirkon piirissä.

Ortodoksisesta näkökulmasta on keskusteluun ryhdyttävä pohtimalla ihmisen olemusta. On nähtävä, mitä kirkko vastaa kysymyksiin: mikä on ihminen, kuka on Jumala ja kuinka nämä kaksi voivat kohdata, kuinka Jumala hoivaa luomakuntaansa, ihminen mukaan lukien.

Olennaiset kysymykset ovat kokonaisvaltaisia, emmekä juuri voi vaihtaa yksityiskohtaa ilman vaaraa, että koko systeemi romahtaa. Jos me kysymme, miksi ei naispappeutta, meidän on ensin kysyttävä, mikä olennainen asia meidän on hyljättävä, jos me hyväksymme naispappeuden. Aikaisempaan keskusteluun täytyy lisätä miehen tai naisen olemusta koskettavat ongelmat.

Kun presbyteeri on asetettu johtamaan seurakuntaa, se tarkoittaa samaa kuin perheen isän tehtävä: hänen tulee huolehtia uskovaisista samalla tavalla kuin isä huolehtii perheestä, niin kuin Uuden testamentin mukaan Jumala itse tekee. Äidillä on omat tehtävänsä perheessä tavalla, joka on äidille ominaista. Jos me tunnustamme isän olemukseen liittyvät tehtävät niin, että myös äiti voi tehdä saman - ja joskus vielä paremmin - me luovutamme isän tehtävät äidille. Tällaisen kehityskulun me näemme kaikkialla maailmassa. Ihminen tuntee, että isää ja äitiä ei tarvita muuhun kuin rahan ansaitsemiseen perheelle. Kirkko ei kehota kumoamaan isän ja äidin rooleja. Näin siitä huolimatta, että naista on pyritty alistamaan vuosisatoja. Ehkä olisi jo aika alkaa etsiä isän todellista roolia sekä perheessä että sen heijastumana kirkossa.

Jos kirkko on jo lähes kaksi vuosituhatta esittänyt ihmisen psyykkisen ja fyysisen olemuksen samalla tavalla, niin onko kirkon muutettava näkökantaansa vastatakseen paremmin ihmisen tarpeisiin. Kirkko on erilainen yhteisö kuin yhteiskunta. Siksi on aivan luonnollista, että yhteiskunnassa nainen voi toimia johtavassa asemassa joka alueella. Mutta silloin puhummekin funktiosta emme essentiasta, mitä kirkko taas edustaa ja mikä ilmaisee ihmiskunnan perusolemuksen ulottuvuudet.