2. Ihmisten auttaminen toivoon kirkon tehtävänä

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on nähnyt ihmisten auttamisen elämisen rohkeuteen ja toivoon yhdeksi keskeiseksi tehtäväkseen. –² Evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan linjauksia pohtinut työryhmä toteaa mietinnössään, että kirkko tulee toivon yhteisöksi vain suostuessaan ihmisten kärsimyksen kantamiseen.

-

Ihmisten kärsimyksen ja kantamisella ja toivon heräämisellä on sekä yhteiskunnallinen että hengellinen, sekä ajallinen että iankaikkinen ulottuvuus. Kirkko pyrkii palvelemaan toivon syntymistä ja kasvamista sekä tuomalla armon ja anteeksiantamuksen ihmisten elämään että osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon.

Toiminnassaan kirkko pyrkii paneutumaan oman aikansa ihmisten kokemukseen, elämän pelon ja toivottomuuden syihin sekä vastaamaan niihin. Tämä merkitsee samalla kirkon omiin rakenteisiin ja toimintatapoihin suuntautuvaa kritiikkiä. Kirkko voi olla ristiriidassa oman sanomansa kanssa, jos sen rakenteet ja toimintatavat ovat enemmän voimattomuuden ja alistumisen kuin toivon ja rohkeuden ylläpitäjiä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kirkon uudistuminen toivon yhteisöksi toteutuisi ”nykyihmisen kokemuksen” tai ”yleisen mielipiteen” sanelemana. Uudistuksen lähtökohta on kirkon oma olemus Kristuksen ruumiina, sanan ja sakramenttien synnyttämänä pyhien yhteisönä.

Aikamme ihmisten kokemaa toivottomuutta ja rohkeuden puutetta tutkittaessa esiin ovat nousseet vieraantumiseksi, voimattomuudeksi ja syrjäytymiseksi kutsutut ilmiöt. Myös turvattomuus on viime aikaisten tutkimusten valossa yhä useampien ihmisten kokemus. Vieraantuminen merkitsee yksilöiden irtautumista yhteisistä tavoitteista ja päämääristä sekä niitä toteuttavista yhteisöistä ja instituutioista. Tämän ilmiön kääntöpuoli on keskittyminen omiin yksilöllisiin tavoitteisiin ja kääntyminen omaan lähipiiriin. Tämä ”oman maailman vaaliminen” voi puolestaan lisätä toivottomuutta ja turvattomuutta, koska se kaivaa maata demokraattisen järjestelmän alta ja jättää tilaa niille, jotka osaavat käyttää järjestelmää omaksi edukseen, kuten norjalainen tutkija Paul Otto Brunstad on todennut. Voimattomuuden tunnetta aiheuttaa kokemus omien vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä ja häviämisestä. Ihmiset kokevat olevansa heitä suurempien voimien armoilla. Toisia tämä kokemus lamaannuttaa, toiset etsivät voiman tunnetta vahvoista elämyksistä ja nopeasta tarpeiden tyydyttämisestä. Kärsivällistä toivoa ja odottamista, sellaista omien tarpeiden tyydyttämisen lykkäämistä, joka ottaisi toisetkin huomioon, ei arvosteta eikä ehkä enää edes tunneta. Syrjäytyminen saattaa olla vieraantumisen ja voimattomuuden tunteen äärimmäinen muoto. Ihminen kokee joutuvansa yhteiskunnan ulkopuolelle, häntä ei tarvita mihinkään eikä hänellä ole edessään mitään mahdollisuuksia. Toivoa paremmasta ei lainkaan ole. Syrjäytyneiden katkeruudessa ja epätoivossa pesii mahdollisuus väkivallalle ja terrorille. On myös niitä, jotka ovat valmiit käyttämään tätä omiin tarkoituksiinsa.

Millä tavalla kirkko voi auttaa toivon heräämisessä ja uusien mahdollisuuksien löytymisessä?
Miten kirkko voi olla toivon yhteisö ja toivon välittäjä omana aikanamme?