3. Kirkko Kristuksen ruumiina ja toivon yhteisönä

Sana ja sakramentit ovat - kuten teologiassa kuivakkaasti sanotaan - kirkon konstitutiivisia tuntomerkkejä. Tämä tarkoittaa, että ne ovat kirkon olemassaololle välttämättömiä ja että ne synnyttävät kirkon. Ne yhdistävät ihmiset Kristuksen kautta Jumalaan ja toisiinsa. Näin syntyy yhteisö, joka on Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis.

Jumalan sana luo kirkon siksi, että se synnyttää Kristuksen ihmisten sydämissä. Sana tekee heidät osallisiksi Kristuksen persoonasta ja työstä eli Jumalan Sanan ihmiseksi tulemisesta, ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ihmiseksi tullessaan Jumalan Poika luopui kaikesta omastaan ja otti vastaan ihmisten hädän ja synnin. Samalla tavalla kristityn tulee luopua kaikesta hyvästä, mitä hän on saanut Kristukselta ja ottaa vastaan lähimmäisen heikkous ja kantaa hänen kuormaansa. Kristus yhdistää ihmiset toisiinsa yhdeksi ruumiiksi juuri niin, että kenenkään hyvä ei ole omaa, vaan Kristukselta lähimmäisten kautta vastaanotettua hyvää. Vastaavasti kenenkään synti, hätä ja kuorma ei ole hänen omilla harteillaan, vaan toiset ovat yhdessä Kristuksen kanssa ottaneet sen kantaakseen. Näin ihmiset ”syntyvät toisilleen”, kun sana synnyttää Kristuksen heidän sydämissään. Sydämessä tapahtuvan Kristuksen syntymän kautta he tulevat hengellisesti ihmisiksi, ottavat toisensa vastaan ja pukeutuvat toisiinsa. Näin heistä tulee Kristuksen hengellisen ruumiin jäseniä, jotka ovat valmiit auttamaan ja kantamaan lähimmäistään kaikin tavoin.

Kristuksen ruumiin jäseniksi tullaan pyhässä kasteessa. Kasteen päämäärä ja vaikutus on ihmisen pelastuminen. Pelastuminen puolestaan merkitsee vapautusta pahan vallasta eli pääsyä Kristuksen valtakuntaan. Tämä tapahtuu niin, että kasteessa surmataan vanha ihminen ja sen jälkeen nousee ylös uusi ihminen. Kasteessa ihminen tulee osalliseksi Kristuksen vanhurskaudesta niin, että kaikki mikä on Kristuksen, tulee myös kristityn osaksi ja Kristus puolestaan ottaa omakseen kaiken sen, mitä ihminen on. Näin kaikki tulee kasteessa yhteiseksi Kristuksen kanssa ja Kristus ja hänen kirkkonsa ovat yksi ruumis ja yksi henki. Kristillinen elämä on jatkuvaa kasteeseen palaamista, sillä Kristuksen valtakunnassa ihmisen itsekkään minän pitää joka päivä kuolla ja uuden ihmisen nousta ylös niin, että viha, kateus, ahneus, laiskuus, ylpeys ja epäusko kaiken aikaa vähenevät ja kristityt tulevat yhä lempeämmiksi, kärsivällisemmiksi ja sovinnollisemmiksi ja irrottautuvat yhä selvemmin ahneudesta, vihasta, kateudesta ja ylpeydestä.

Vaikka kaste tekee kristityn osalliseksi Kristuksen vanhurskaudesta, se ei kuitenkaan kerralla hävitä hänen taipumustaan pahaan. Siksi hän tarvitsee ehtoollisen sakramenttia, jossa Kristus ottaa siinä ihmisen muodon eli synnin itselleen ja taistelee ihmisessä kaikkea pahaa vastaan. Tämä puolestaan sytyttää ihmisen rakkauteen niin, että hän ottaa vastaan Kristuksen muodon eli vanhurskauden. Kun Kristuksen vanhurskaus ja ihmisen synti yhdistyvät, Kristuksesta ja ihmisestä tulee ”yksi kakku, yksi leipä, yksi ruumis ja yksi juoma”. Tässä yhdistymisessä on kysymys ravinnon yhdistymisestä nauttijaansa. Kristuksen vastaanottaminen merkitsee kristitylle sitä, että hän lopulta tulee samanmuotoiseksi Kristuksen kanssa. Kristuksen muotoiseksi tulemisessa tapahtuu ihmisen itsekkään rakkauden kuolettaminen ja kaikkien yhteistä hyvää etsivän rakkauden syntyminen ja vähittäinen lisääntyminen. Tämä ei tapahdu kerralla, vaan kestää koko elämän ja täydellistyy viimeisenä päivänä, jolloin Kristus tekee kansansa lopullisesti itsensä kaltaiseksi.

Sakramentin luomalla ykseydellä on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on se, että ehtoollisen vastaanottaja saa nauttia Kristuksesta ja hänen pyhistään. Tämä tarkoittaa, että hänelle lahjoitetaan Kristuksen ja hänen kirkkonsa kaikki hengelliset hyvyydet ja hänen kaikki syntinsä ja kärsimyksensä tulevat Kristuksen ja pyhien kanssa yhteisiksi. Toinen ulottuvuus on se, että kaikki kristityt saavat puolestaan nauttia ehtoollisen vastaanottajasta. Hänen ei tule etsiä sakramentista vahvistusta ja lohdutusta vain itselleen, vaan myös omasta puolestaan kantaa kaikkien muiden onnettomuutta samoin kuin Kristus ja hänen kirkkonsa kantavat häntä. Itsekkään rakkauden kuolettamista on juuri se, että kristitty on valmis kantamaan koko kristikunnan ja luomakunnan kurjuutta ja kärsimään kaikkea syyttömiä kohtaan osoitettua epäoikeudenmukaisuutta, jota maailma on täynnä. Kristuksen tahtomaa toisten kuormien kantamista on vääryyttä kärsineiden puolustaminen, heidän puolestaan toimiminen ja rukoileminen ja heidän kanssaan kärsiminen. Tämän tekee lopulta mahdolliseksi Pyhässä ehtoollisessa tapahtuva yhdistyminen Kristukseen ja toisiin ihmisiin. Juuri Kristuksen yhdistävä läsnäolo tekee toisten hädän koko Kristuksen ruumiin eli kirkon asiaksi. Samalla se tekee kirkon ja sen jokaisen jäsenen toisten palvelijaksi. Tässä merkityksessä Kristus on maailman toivo ja hänen kauttaan myös kirkko on maailman toivo.

Mutta mikä on Kristuksen ruumiin hengellisen todellisuuden suhde maailman toivoon, joka kohdistuu oikeudenmukaisuuden toteutumiseen, köyhyyden ja kärsimyksen voittamiseen, hyvinvoinnin lisääntymiseen jne.?