|
4. Luonnollinen
toivo paremmista ajoista
Lutherin
mukaan maallinen yhteiskunta on, tai sen tulee olla, Kristuksen valtakunnan
kuva ja varjo. Kun Kristuksen valtakunta tuo ja antaa ikuisen vanhurskauden
ja ikuisen elämän, maallinen valtakunta ylläpitää
ajallista ja katoavaa elämää, oikeutta ja rauhaa (WA 30 II,
554, 11-16). Jumalan valtakunta ja inhimillinen yhteiskunta ovat siis
analogisessa suhteessa. Yhteiskunta, joka ylläpitää ihmisten
elämää, edistää oikeudenmukaisuutta ja rauhaa on
kuva tai heijastus Jumalan valtakunnasta.
Aivan
vastaavaan tapaan Luther puhuu kahdenlaisesta toivosta. ”Luonnollinen toivo”
kohdistuu sellaiseen, mitä ihmisillä ei ole, mutta jonka saamista
tai saavuttamista he pitävät mahdollisena. Tällainen luonnollinen toivo
paremmista ajoista on elämälle
välttämätöntä. Se on Jumalan lahja, jonka varaan ei kuitenkaan tule
jäädä. Sen tarkoitus on kääntää mielet
oikeaan pysyvään toivoon, itse Jumalaan. (WA 6, 122). Lutherin
mukaan luonnollisen toivon kohteena ovat näkyvät ja mahdolliset
asiat, mutta pysyvän toivon kohteena näkymättömät ja
”mahdottomat”, tosin sanoen sellaiset, jotka ihmisen luonnollisen
ymmärryksen ja toivon näkökulmasta näyttävät
mahdottomilta. Kuitenkin luonnollisen ja pysyvän toivon
välillä on yhteys.
Kysymys
luonnollisen ja pysyvän toivon välisestä suhteesta on
keskeinen kun etsitään luterilaista näkemystä kirkosta
toivon yhteisönä.
Lutherin
mukaan luonnollinen toivo on elämälle
välttämätöntä, mutta elämää ei
kuitenkaan tule rakentaa sen varaan. Toisin sanoen toivo paremmista ajoista
kuuluu inhimilliseen elämään olennaisena piirteenä, mutta
se ei kuitenkaan ole elämän perusta. Kirkko ei torju luonnollista
toivoa vääränä maallisuutena, vaan suorastaan tukee ja
edistää sitä, mutta muistuttaa samalla, että
elämän perusta ei ole siinä, että yhteiskunnalliset ja
henkilökohtaiset olot paranevat.
Luonnollinen
toivo paremmista ajoista voi vääristyä ja vääristyy
jatkuvasti yksilökeskeiseksi menestyksen tavoitteluksi, joka keskittyy
oman hyvinvoinnin edistämiseen. Toisten hyvinvointi on joko
yhdentekevää tai korkeintaan oman menestyksen sivutuote.
Luonnollinen toivo vääristyy myös kansalliseksi itsekkyydeksi,
jossa pyritään varmistamaan omien olojen koheneminen muista
kansoista välittämättä tai jopa muiden kustannuksella.
Kansat ja valtiot voivat myös yhdistyä edistämään
jonkin alueen tai maanosan hyvinvointia kiinnittämättä
riittävästi huomiota muiden alueiden elinehtojen edistämiseen.
Tällainen pyrkimys kohti parempia aikoja voi olla kätkettyä
ahneutta, hyviin pyrkimyksiin verhoutunutta itsekkyyttä.
Luterilaisen
sosiaalietiikan yksi keskeinen tavoite on ollut kaikenlaisten ahneuden
verhojen ja peitteiden avaaminen. Erityisen selvästi tämä
käy ilmi reformaatioajan yhteiskunnallisista uudistuspyrkimyksistä.
Yhteistä hyvää nakertavaa ja tuhoavaa ahneutta nähtiin
kirkon toiminnassa, liike-elämässä, hallinnossa,
oikeuslaitoksessa ja yhteiskunnan rakenteissa, vaikka ”rakenteista” sanan
modernissa merkityksessä ei vielä puhuttu. Esimerkkejä
tästä ovat anekaupan, koronkiskonnan ja
kerjäläisjärjestelmän arvostelu. Luonnollinen toivo
paremmista ajoista ei perustu yksilön pyrkimykselle oman asemansa
parantamiseen, vaan yhteisöjen pyrkimykseen yhteisen hyvän edistämiseen.
Tämä merkitsee, että tarvitaan sellaisia
järjestelmiä ja instituutioita, jotka huolehtivat ihmisten
työllä saavutetun yhteisen hyvän jakamisesta. Jakaminen ei
tässä tarkoita ns. ”jakopolitiikkaa”, jonka edellytys on jaettavan
jatkuva lisääntyminen, vaan yksinkertaisesti pyrkimystä oikeudenmukaisuuden
toteutumiseen, olemassa olevan hyvän jakamiseen niin, että kaikki
saavat riittävästi. Nykyisin yhteisen hyvän
edistämisellä on globaalit ulottuvuudet, enää ei ole
kysymys hyvän jakamisesta pelkästään kaupungin ja
ympäröivien maaseutukylien yhteisössä kuten
reformaatioaikana, ei myöskään kansallisvaltiossa, kuten
uudella ajalla on enimmäkseen ollut, vaan maailmanlaajassa ihmisten
yhteisössä. Globaalia järjestelmää hyvän
jakamiseksi entistä tasaisemmin ei kuitenkaan ole olemassa. Monin
paikoin puuttuvat myös paikalliset järjestelmät
tämän tehtävän hoitamiseksi.
Juuri
nämä järjestelmät ja instituutiot, jotka ovat syntyneet
yhteisen hyvän edistämiseksi ja jakamiseksi
näyttävät kuitenkin monin paikoin synnyttävän
enemmän voimattomuuden ja toivottomuuden tunnetta, kuin toivoa
paremmista ajoista. Onko vika itse instituutioissa ja
järjestelmissä, vai pikemmin siinä, että niihin on
kiinnitetty liikaa toivoa, että niille on annettu sellainen asema, joka
ei niille kuulu ja tosiasiassa vääristää niiden tehtävää.
Onko
käynyt niin, että järjestelmät ja instituutiot kuten
valtio, talouselämä, parlamentaarinen demokratia ja sosiaaliturva
on yksittäin tai yhdessä alettu ymmärtää hyvän
lähteiksi sen sijaan, että ne olisivat yhteisen hyvän
edistäjiä ja jakajia. Onko perusongelma siinä, että
näihin instituutioihin kohdistuu sellaista toivoa, johon ne eivät
ole voineet eivätkä tosiasiassa koskaan voikaan vastata?
Mikäli näin on, parempien aikojen toivo on kiinnitetty näihin
yhteiskunnallisiin instituutioihin, niistä on tullut elämän
tosiasiallinen perusta.
Muodostuessaan
elämän perustaksi ja hyvän lähteeksi yhteiskunnalliset
instituutiot ja järjestelmät joutuvat samalla ihmisten
itsekkäiden pyrkimysten kohteiksi. Näin voi käydä
talousjärjestelmälle, valtiolliselle ja poliittiselle
järjestelmälle, sosiaalipolitiikalle ja
sosiaaliturvajärjestelmälle ja kaikkien näiden piirissä
tehtävälle työlle. Itsekkyyden ja ahneuden kohteiksi
muuttuneisiin instituutioihin ja järjestelmiin kohdistuu myös
sellainen toivo, joka ei koskaan saavuta täyttymystään, vaan
johtaa pettymykseen ja toivottomuuteen. Luonnollinen toivo paremmasta
elämästä pysähtyy ja sammuu niihin eikä niistä
johda tietä kestävään ja pysyvään toivoon.
Valtioon
ja yhteiskunnallisiin instituutioihin kohdistuvan ”luonnollisen toivon”
pettäminen on koettu viime vuosina koko Euroopassa, idässä
sosialismin murentumisena ja hajoamisena, lännessä
hyvinvointivaltion kriisinä. Näiden tilalle on voimakkaasti tuotu toisenlaista
luonnollista toivoa. Se perustuu jokaisen yksilön mahdollisuuteen ja
vapauteen toteuttaa omia päämääriään ja
tarpeitaan niin pitkälle kuin se on mahdollista loukkaamatta toisten
yksilöiden vastaavaa vapautta. Tältä pohjalta
lähtevä ajattelu suhtautuu yleensä epäilevästi tai
torjuvasti valtion tai yhteiskunnan tehtäviin yhteisen hyvän
edistämisessä. Ainakin se pyrkii rajoittamaan nämä
tehtävät mahdollisimman vähiin. Hyvää
edistää nimenomaan yksilöiden pyrkimys omien päämäärien
edistämiseen. Toivo perustuu niihin mahdollisuuksiin ja vapauksiin,
joita yksilöllä on käytettävissään sekä
yksilöiden aktiivisuuden aikaansaamaan taloudelliseen kasvuun. Myös
tämä luonnollisen toivon muoto on kuitenkin ehtinyt tuottaa jo
paljon pettymyksiä. Ensimmäiset pettymykset sen varaan rakennettu
toivo tuotti jo kauan sitten johtamalla monet kaupunkeihin uutta ja parempaa
tulevaisuutta etsimään lähteneet pysyvään
köyhyyteen ja kurjuuteen. Viime vuosina se on tuottanut pettymyksiä
esimerkiksi Aasiassa, jossa monet elämänsä taloudellisen
kasvun varaan rakentaneet olivat yhtäkkiä aivan tyhjän
päällä.
Tällä
hetkellä käydään keskustelua siitä, olisiko
”luonnollisen toivon” kohteeksi asetettava hyvinvointiyhteiskuntaan perustuva
malli vai yksilön mahdollisimman vapaaseen itsensä toteuttamiseen
perustuva liberalistinen malli. Nämä mallit eivät ole kokonaan
toisensa pois sulkevia, vaan niiden piirteitä voidaan
yhdistää. Niiden lähtökohtina ovat kuitenkin
selvästi erilaiset näkemykset yhteisen hyvän toteutumisesta ja
jakamisesta. Luonnollisen toivon kohde on niissä ymmärretty eri
tavoin.
|