|
5.
Kestävän toivon kajo: solidaarinen yhteiskunta ja ihmiskunta
Omasta
sosiaalieettisestä perinteestään käsin luterilainen
kirkko pitää yhteisvastuuseen ja solidaarisuuteen perustuvaa
hyvinvointiyhteiskuntaa parempana luonnollisen toivon kohteena kuin yksilönvapauksiin
perustuvaa markkinaliberalistista mallia. –3 Viimeaikaisessa
sosiaalieettisessä ajattelussaan Suomen evankelisluterilainen kirkko on
pyrkinyt etsimään mahdollisuuksia joidenkin hyvinvoinnin
tasaamiseen liittyvien järjestelmien luomiseen myös globaalilla
tasolla. Tukiessaan ihmisten keskinäiseen solidaarisuuteen perustuvaa
toivoa paremmista ajoista luterilainen kirkko samalla muistuttaa, että
inhimillistä elämää - sen enempää
yksilöiden yhteisöjen kuin koko ihmiskunnankaan - ei tule rakentaa
tällaisen toivon varaan.
-
Teologisesti katsoen
luonnollinen toivo kohdistuu Jumalan lahjoihin ja luomistekoihin. Se kohdistuu
siihen hyvään, mitä luomakunnassa on tarjolla ihmisen
elämän tarpeiksi. Jumala on itse läsnä kaikissa luoduissa
ja lahjoittaa hyvää niiden välityksellä. Ihminen ei
kuitenkaan ole pelkästään luonnon käyttäjä ja
luomakunnasta saatavien Jumalan lahjojen vastaanottaja. Hän on myös
itse osa luomakuntaa, joka omalla työllään muokkaa luotua
todellisuutta ja jonka kautta hyvän tulee välittyä
eteenpäin tarvitseville.
Luterilaisen
näkemyksen mukaan myös yhteiskunnallinen järjestys tai valtio
on sellainen Jumalan luomisteko, jonka välityksellä Jumalalta
tulevan hyvän on määrä välittyä sitä
tarvitseville. Yhteiskunnallinen järjestys on olemassa jakaakseen ja
välittääkseen Jumalalta tulevaa hyvää ja
suojellakseen sitä tuholta. Valtio instituutioineen ei siis ole hyvän
lähde, vaan sen välittäjä, tasaaja ja suojelija.
Yhteiskunnallisen järjestyksen päämäärä on
yhteisön eli kommuunion ylläpitäminen ja suojeleminen. Paitsi
kirkko, myös yhteiskunta on vanhan vertauksen mukaisesti ikään
kuin ruumis, jossa kaikki ovat toistensa jäseniä ja toistensa
palveluksessa. Solidaarisuudeksi kutsuttu periaate on
sisäänrakennettu luterilaiseen käsitykseen
yhteisöstä, jossa jokaisen jäsenen tehtävä on
edistää toisten ja yhteistä hyvää ja yhteisön
tehtävä on puolestaan edistää jokaisen jäsenen
hyvää. Tällöin yhteisön jäsenen hyvä ei
toteudu niinkään hänen omaan hyvään
tähtäävien pyrkimystensä tuloksena kuin solidaarisen
yhteisön toiminnan tuloksena.
Luterilaisessa
sosiaalietiikassa ollaan kuitenkin samalla tietoisia ihmisten luonnollisen solidaarisuuden
rajallisuudesta ja taipumuksesta vääristyä
ryhmäkuntaiseksi tai yksilölliseksi itsekkyydeksi. Juuri siksi
tarvitaan yhteiskunnallisia instituutioita, jotka voivat myös pakottaa
ihmisiä yhteisen hyvän huomioon ottamiseen ja toteuttamiseen. Tarvitaan
yhteisen hyvän ylläpitämiseksi koottuja veroja, luotettavaa
oikeuslaitosta, kattavaa sosiaaliturvaa, jonka taso ei perustu
pelkästään henkilön taloudelliseen maksukykyyn, tarvitaan
niin kutsuttuja sosiaalisia oikeuksia, joiden nojalla yhteiskunta takaa
kaikille jäsenilleen perustoimeentulon, -terveydenhoidon ja
-koulutuksen. Nämä ovat asioita, jotka kuuluvat ihmiselle
hänen ihmisyytensä, eivät hänen taloudellisen asemansa
tai suorituskykynsä perusteella. Näistä syistä
luterilainen kirkko katsoo elämälle
välttämättömän luonnollisen toivon perustuvan
solidaariseen yhteisöllisyyteen joka kaikista - monien mielestä
jopa ylitsepääsemättömistä - vaikeuksista huolimatta
tulee pyrkiä ymmärtämään ja toteuttamaan globaalissa
mittakaavassa. Ehkä on vielä tarpeen korostaa, että
solidaarinen yhteisöllisyys ei pyri estämään
yksilöiden aktiivista toimintaa ja työtä yhteisen hyvän
lisäämiseksi. Mutta oman hyvän edistämisen sijasta se
tarjoaa toiminnan motivaatioksi suuntautumisen kohti toisia ja yhteistä
hyvää.
|