6. Kestävä toivo Jumalassa

Luonnollinen toivoo kohdistuu luotuihin ja niiden kautta saatavaan hyvään. Tällainen toivo ei kuitenkaan ole kestävää ilman yhteyttä pysyvään toivoon. Luotu hyvä voi johdattaa ihmisen kestävään toivoon, koska tuon toivon kohde on läsnä kaikessa luodussa. Luodut ovat toivon kohteena oikeassa asemassa vasta silloin, kun nähdään niiden ”taakse” tai ”sisään” kätkeytyneeseen varsinaiseen toivon kohteeseen, Jumalaan.

Tämän pysyvän toivon sisältöä ei voi esittää ilman yhteyttä uskoon ja rakkauteen. Toivo voi pysyä voimassa vain uskon ja rakkauden avulla. Usko tuntee Jumalan sellaisena kuin hän on eli kaiken hyvän lähteenä ja lahjoittajana. Toivo luottaa kärsivällisesti Jumalan lupauksiin, kuten oikeuden toteutumiseen, rauhan koittamiseen ja luomakunnan vapautumiseen lankeemuksen alaisuudesta. Rakkaus yhdistää ihmisen Jumalaan ja lähimmäisiin. Mutta usko ei voi tuntea Jumalaa, ellei se toivossa luota Jumalan lupauksiin ja rakkaudessa yhdisty Jumalaan ja lähimmäisiin. Eikä toivo luota Jumalan lupauksiin, ellei se uskolla tunne kaiken hyvän lahjoittajaa ja rakkaudessa yhdisty häneen ja toisiin ihmisiin. Eikä rakkaus tee kaikkea yhteiseksi Jumalan ja lähimmäisten kanssa, ellei usko ole tunnistanut oikeaa elävää Jumalaa eikä toivo ole pannut luottamustaan hänen sanaansa eli lupauksiinsa.

Kristilliselle uskolle, toivolle ja rakkaudelle on ominaista, että ne ovat ristin läpäisemiä. Ne pysyvät voimassa ja voimistuvat silloin, kun ihmisen näkökulmasta näyttää vallitsevan niiden vastakohta. Usko tunnistaa kaikkivaltiaan hyvän Jumalan ristiinnaulitussa Kristuksessa, toivo luottaa kaikkien Jumalan lupausten toteutumiseen, vaikka se ei näkisikään mitään muuta kuin kärsimystä, vastoinkäymisiä ja tappioita, ja rakkaus suuntautuu siihen, mikä ei näytä rakastamisen arvoiselta eli ristillä kuolevaan Jumalaan sekä syntiseen, vaikeaan ja vastenmieliseen lähimmäiseen. Kaikessa tässä usko, toivo ja rakkaus kohdistuvat Jumalaan, joka ei ilmesty meille mahtavana ja voimakkaana vaan kätkee itsensä maailman hätään ja heikkouteen.

Kristillinen usko, toivo ja rakkaus perustuvat kaikki kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloon. Niiden paikka on sisäinen ihminen, joka ei itse tee tekoja vaan ottaa vastaan Jumalan ja hänen tekonsa. Jumalan teot ottaa vastaan usko, joka yksin voi käyttää oikein Jumalan kaikkia sekä aineellisia että hengellisiä lahjoja. Usko tuo lahjat läsnäoleviksi ja ottaa ne vastaan, mutta ei tee niitä ihmisen omaisuudeksi tai ominaisuuksiksi, vaan pitää ne aina Jumalalle kuuluvina. Näin Jumalaa saa pysyä Jumalana, ainoana hyvänä ja kaiken hyvän antajana.

Yhdessä uskon kanssa annetaan toivo ja rakkaus. Ne yhdistävät kristityn Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Rakkaudessa yhdistyminen on vasta alkavaa ja jää tämän elämän aikana epätäydelliseksi. Toivossa kuitenkin yhdistytään jo siihen, mikä ei vielä näy eikä näytä edes mahdolliselta. Toivossa Jumalan lupaukset ovat totta jo nyt eikä ainoastaan niin, että ihminen pitää niitä tosina, vaan ne ovat reaalisesti läsnäolevina totta.

Kristillinen toivo, joka syntyy ja vahvistuu silloin, kun ihmistä koetellaan ja ahdistetaan, saa hänet luopumaan etsimästä apua ja pelas- tusta ruumiillisista tai hengellisistä teoista tai ansioista. Hän ei pane toivoaan luotuihin asioihin eikä itseensä, vaan etsii apua itsensä ja kaikkien luotujen ”ulkopuolelta”, yksin Jumalasta.

Lutherin mukaan epätoivo eli toivon vastakohta syntyy sellaisesta mielenliikkeestä, joka alkaa etsiä hyviä tekoja silloin, kun omatunto on hämmennyksissä ja kuvittelee, että synti on voitettavissa teoilla. Saattaa olla vaikea nähdä tämän käsityksen yhteyttä analyyseihin nykyihmisen toivottomuuden ja epätoivon syistä. Yhteys on nähdäkseni kuitenkin olemassa. Jos epätoivon ja toivottomuuden taustalla on lopulta ihmisten sekä yksilöllinen että ryhmäkuntainen itsekkyys ja ahneus, on tarpeen ja aivan olennaista huomata, että epätoivon syy ei poistu aktiivisella toiminnalla eikä tekoja tekemällä. Usko inhimilliseen aktiivisuuteen epätoivon poistajana sisältää epäuskon eli käsityksen, että itsekkyyden ja ahneuden voittaa joku muu kuin itse Jumala. Epätoivoon sisältyy myös väärä rakkaus, joka avulla ihminen pyrkii itse tekemään hyvät teot.

Toivo syntyy, kun ihminen kaipaa sitä, mitä hän rakastaa. Toivon kohde on siis sama kuin rakkauden kohde. Samoin kuin rakkaus yhdistää rakastajan ja rakastetun, niin myös vahva toivo yhdistää toivojan ja toivon kohteen. Kristillinen toivo yhdistää ihmisen Jumalaan. Toivon kohde ei kuitenkaan ole näkyvä eikä havaittava. Siksi toivo muuttaa toivojan joksikin tuntemattomaksi ja kätketyksi ja vie hänet sellaiseen sisäiseen hämärään, jossa toivo ”tiedä” mitä se toivoo, vaan ainoastaan sen, mitä se ei toivo. Kristillinen toivo tietää kyllä, että sen kohde ei ole mikään luotu, ei mikään nähtävä ja kosketeltava, vaan ikuinen, näkymätön ja salattu Jumala. Toivo ei tiedä, mitä se toivoo, koska se suostuu siihen, että Jumala tietää enemmän kuin ihminen ja odottaa sitä, mitä Jumala pitää sille hyvänä. Näin toivoessaan ihmissielu on samanaikaisesti toivo, joka suuntautuu Jumalalta tulevaan hyvään, ja toivottu eli tuo Jumalalta tuleva tuntematon hyvä. Sielu toivoo sitä, mitä se ei näe eli Jumalaa ja se toivoo siinä, mitä se ei näe eli Jumalassa.

Myös kaikkien pyhien yhteisö, Kristuksen hengellinen ruumis, jossa kaikki ovat toistensa jäseniä ja palvelevat toisiaan, on samalla toivon kohde. Kristuksen ruumiin jäsenet ovat syttyneet rakkauteen Kristusta ja toisiaan kohtaan ja tässä rakkaudessa he ovat alkaneet muovautua Kristuksen kaltaisiksi. Tämä kaikki on kuitenkin sillä tavoin kätkettyä, että inhimillisillä aisteilla ja ymmärryksellä ei voi tavoittaa Kristuksen hengellisen ruumiin olemusta. Mutta se on todellista ja läsnäolevaa toivossa, joka yhdistää ihmisen siihen, mitä hän ei näe. Näkyvä ja havaittava rakkauden ykseys Kristuksen ja kaikkien pyhien kanssa on täydellisenä todellisuutta vasta viimeisenä päivänä, mutta toivossa se on todellisesti läsnä jo nyt. Toivossa kristitty on siinä, mitä hän ei näe eli Kristuksen hengellisessä ruumiissa, jossa kaikki ovat toistensa jäseniä ja toistensa kantajia ja tukijoita.

Kun ihminen on toivossa yhdistynyt Jumalaan, hänen toivonsa ei perustu mihinkään havaittavaan, kuten toisiin ihmisiin, hyvinvointiin, omaisuuteen tai menestykseen. Hänestä on tullut niin vapaa, ettei hänen tarvitse tavoitella niitä. Hän on valmis kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, vastoinkäymisiä ja kaikkea, mitä luotujen taholta voi kohdata häntä. Hänhän ei pidä hyvän lähteenä luotuja, vaan yksin Jumalaa. Mutta juuri siksi hän on samalla valmis osallistumaan siihen työhön, jossa Jumala luotujen kautta lahjoittaa hyvää tarvitseville.

Mutta toivo on valmis kestämään vastoinkäymisiä myös Jumalalta. Toivo perustuu uskoon, joka tietää, että Jumala on hyvä ja että hän on Kristuksessa lahjoittanut kaikki hyvät lahjansa. Toivo jaksaa luottaa siihen, että Jumala täyttää - ja on jo täyttänyt - kaikki lupauksensa, vaikka mikään niistä ei olisi nähtävissä eikä koettavissa, vaan ainoastaan Jumalan lupausten vastakohta. Näin uskova ja toivova voi tehdä vapaasti ja iloiten hyvää jäämättä odottamaan kiitosta, palkintoa tai suosiota.

Ihmiskunnan toivo paremmista ajoista, suuremmasta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kansojen välisestä rauhasta ja koko luomakunnan hyvinvoinnista ovat luonnollinen ja välttämätön osa inhimillistä elämää. Ne eivät ole kristillisen, Jumalaan suuntautuvan toivon vastaisia eivätkä sen kannalta toisarvoisia tai yhdentekeviä. Ne sisältyvät kristilliseen toivoon ja niihin kohdistuvan toivon tulee näkyä pyrkimyksinä ja ponnisteluina niiden toteutumiseksi. Kristuksen kirkko ottaa maailman hädän ja onnettomuuden omakseen ja toimii sen kanssa niin kuin oman hätänsä ja onnettomuutensa. Samalla Kristus lahjoittaa rakkautensa, vanhurskautensa, rauhansa, puhtautensa ja vapautensa maailmalla kirkon tekemän työn eli sanan julistuksen ja sakramenttien hoitamisen välityksellä.. Kaikki tämä tulee maailmaan luotuun todellisuuteen, inhimilliseen puheeseen, veteen, leipään ja viiniin sitoutuneena ja kätkeytyneenä. Mutta luodut eivät ole toivon kohde, vaan toivon välittäjiä. Siksi toivo paremmasta maailmasta pysyy voimassa sellaisessa toivossa, jonka kohde, synnyttäjä ja ylläpitäjä on kaiken hyvän lahjoittaja, itse ihmiseksi tullut toivon Jumala.

.................................................................................................