|
Eukaristia
Ehtoollisen
vietto on kirkon elämän ehdoton sydän. ”Sinun omaasi, sinun
omistasi, me Sinulle edeskannamme, kaiken tähden ja kaiken edestä”
(Johannes Krysostomoksen liturgia, 95). Ihmisen tehtävä, kutsumus,
on tuoda Jumalan eteen pyhitettäväksi itsensä, koko luomakunta
ja kaikki olevainen. Niin tapahtuu nimenomaan eukaristian anaforassa.
Eukaristian
vietto on aina ymmärretty Jumalan kansan yhteiseksi
tehtäväksi. Siksi sen rakenteessa elävän organismina
varhaisimmasta kirkosta alkaen näkyy myös se, että vihkimykset
pappeuden eri asteisiin tapahtuvat sen keskellä.
Niistä,
jotka osallistuvat eukaristiaan, tulee Kristuksen ruumiin, kirkon,
eläviä jäseniä. Varhaisen kirkon hengelliset opettajat
tästä syystä ytimekkäästi korostivat sitä,
miten pelastus tapahtuu kirkon sisäpuolella. Extra ecclesiam nulla salus.
Kirkko
ymmärtää ihmisen katumuksen, ei individualistisesti syntien
anteeksi saamisena, vaan paluun yksityisyydestä ja itseriittoisuudesta
eukaristisen yhteisön sisäpuolelle.
Synninpäästörukouksessa sanotaan: ”Sovittakoon sinut
pyhän kirkkonsa kanssa ja yhdistäkööt sinut siihen
Kristuksessa Jeesuksessa” (Euhologion, 65).
Leivän ja viinin
muuttuminen pyhitetyiksi lahjoiksi antisipoi kerran tapahtuvaa
täydellistä transfiguraatiota. Syystä kristityt odottavat koko
luomakunnan kirkastumista tämän maailmanajan lopulla.
Liturgiassa emme siis
rukoile pelkästään sielujemme pelastuksen puolesta, vaan
myös ruumiin ja sielun pyhitystä. Samoin rukoilemme ”suotuisia
ilmoja, runsaita maan hedelmiä ja rauhallisia aikoja” (Johannes
Krysostomoksen liturgia, 39).
Kirkon
hengellisestä perinteestä löytyy lukemattomia esimerkkejä
siitä, miten jo tämä elämä ja myös sen
aineellinen todellisuus voivat synergiassa ihmisen hengellisen ponnistelun ja
Jumalan armovoiman kesken kirkastua.
Toivo ja rakkaus
Kristukseen eivät aina ole ”kätkettyä ja aistein
havaitsematonta” myöskään tässä ajassa, vaikka
eräillä kristillisillä tahoilla joskus niin
väitetään.
Klassinen esimerkki
tästä on kertomus pyhästä Serafim Sarovilaisesta ja
hänen ystävästään Motovilovista, jotka kokivat
Sarovin metsässä keskellä Venäjää Taborin
kirkastumisihmeen. Heidän ruumiinsa ja koko olemuksensa
säteilivät Pyhän Hengen aikaansaamaa valoa, joka oli kirkas
kuin aurinko. Levollisuus, rauha, sanomaton ilo ja lämpö olivat
läsnäolevia. Kyseessä ei kuitenkaan ollut jokin
mielikuvituksellinen uusi maailma, vaan ympärillä oli talvista
metsää ja lunta. (Zander, 60-65) Tämä on ensihedelmiä
siitä kirkkaudesta, ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä
korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään
aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä
rakastavat” (1. Kor. 2:9).
Samalla tavoin
Vaeltajan kertomuksien kulkija puhuu, miten hän sisäisen Jeesuksen
rukouksen löydettyään ymmärsi elämän onnen ja
ajatteli, että tuskin taivasten valtakunnassakaan on suurempaa ja
täydellisempää iloa. Sydämen syvyydet ja kaikki
ulkopuolinenkin kutsuivat häntä rakastamaan ja
kiittämään Jumalaa. ”Ihmiset, puut, kasvit, eläimet C
kaikki olivat minulle läheistä sukua, kaikessa näin kuvattuna
Jeesuksen Kristuksen nimen” (Vaeltajan kertomukset, 54, 156).
|