Katolisuus

Katolisuudella, sikäli kun se ymmärretään attribuuttina maailmanlaajuiselle, universaalille kirkolle, on tärkeä merkitys ”maailman toivon” näkökulmasta.

Nikealais-konstantinopolilaisesta uskontunnustuksesta lähtien ”katolinen” on ollut yksi keskeinen määre, jolla kirkon olemusta on kuvattu. Yllättävää on siksi se, että meillä Suomessa viime aikoihin asti on sitä arasteltu - mielestäni turhaan - käyttää niin luterilaisessa kuin ortodoksisessakin liturgisessa perinteessä.

Professori Nikos Nissiotis on osoittanut, että kreikkalainen termi ”katholikos” alun perin tarkoitti kokonaisuutta, täydellisyyttä, jakamattomuutta eikä niinkään universaalisuutta. Kirkossa se merkitsi armon ja totuuden täyteyttä, joka toteutui piispan ympärille kokoontuneen seurakunnan sakramentaalisessa elämässä. (Nissiotis, 102)

Pergamonin metropoliitta Johannes on varhaisen kirkon opettajien kirjoitusten pohjalta päätynyt samaan johtopäätökseen. Hänen mukaansa ensimmäisten kolmen vuosisadan kuluessa katolisuus viittasi melkeinpä poikkeuksetta paikalliskirkkoon. Esimerkiksi pyhän Ignatiuksen ekklesiologiassa Kristus ja koko kirkko identifioituvat nimenomaan paikalliseen seurakuntayhteisöön piispansa johdolla. (Zizioulas 143-144, 149)

Vasta neljännellä vuosisadalla termi katolisuus liitettiin kirkon maailmanlaajuiseen olemukseen, kun kirkkoa esimerkiksi Augustinuksen toimesta alettiin puolustaa eräiden lahkojen edustamaa provinsialismia vastaan. Idässä taas samoihin aikoihin katolisuus sai koko kirkkoa yhdistävän, kokoavan merkityksen, jolloin universaalisuudesta tuli yksi katolisuuden attribuuteista. (Ibid. 144)

Viime kädessä kirkon katolisuus nojautuu siihen, että se on Kristuksen ruumis. Kirkon katolisuus ei ole objektiivinen lahja, jonka voi omistaa, eikä objektiivinen järjestys, jota voi toteuttaa, vaan Kristuksen läsnäoloa, hänen, joka omassa olemuksessaan kokoaa yhteen seurakuntayhteisön, koko ihmissuvun, pyhät ihmiset ja myös luomakunnan. Mitkään inhimilliset pyrkimykset eivät voi konstituoida kirkon katolisuutta, olipa kyse vaikkapa kuinka hyvistä tavoitteista ”yhdessäolemiseen ja –tekemiseen”. Katolisuuden syvimmässä olemuksessa on aina kyse kaikkien vastakohtaisuuksien ja dikotomioiden transsendenssista Kristuksessa. (Ibid. 158-159, 162)

Kirkon katolisuudella on myös pneumatologinen ulottuvuus. Aina kun kirkko Kristuksen ruumiina kokoontuu eukaristian viettoon, siihen kuuluu Pyhän Hengen avuksihuutaminen. ”Lähetä Sinun Pyhä Henkesi alas meidän päällemme ja näiden esilläolevien lahjain päälle” (Johannes Krysostomoksen liturgia, 96).

Basileios Suuren liturgiassa vielä ytimekkäämmin näkyy, miten Pyhää Henkeä rukoillaan sekä ehtoollisaineiden pyhittämiseksi että seurakunnan keskinäisen yhteyden ja ykseyden toteutumiseksi: ”Ja meitä kaikkia, jotka olemme yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta osalliset, yhdistä toistemme kanssa Pyhän Hengen osallisuuteen” (Basileios Suuren liturgia, 97). (Zizioulas, 160)