4. Luonnollinen toivo paremmista ajoista

Lutherin mukaan maallinen yhteiskunta on, tai sen tulee olla, Kristuksen valtakunnan kuva ja varjo. Kun Kristuksen valtakunta tuo ja antaa ikuisen vanhurskauden ja ikuisen elämän, maallinen valtakunta ylläpitää ajallista ja katoavaa elämää, oikeutta ja rauhaa (WA 30 II, 554, 11-16). Jumalan valtakunta ja inhimillinen yhteiskunta ovat siis analogisessa suhteessa. Yhteiskunta, joka ylläpitää ihmisten elämää, edistää oikeudenmukaisuutta ja rauhaa on kuva tai heijastus Jumalan valtakunnasta.

Aivan vastaavaan tapaan Luther puhuu kahdenlaisesta toivosta. ”Luonnollinen toivo” kohdistuu sellaiseen, mitä ihmisillä ei ole, mutta jonka saamista tai saavuttamista he pitävät mahdollisena. Tällainen luonnollinen toivo paremmista ajoista on elämälle välttämätöntä. Se on Jumalan lahja, jonka varaan ei kuitenkaan tule jäädä. Sen tarkoitus on kääntää mielet oikeaan pysyvään toivoon, itse Jumalaan. (WA 6, 122). Lutherin mukaan luonnollisen toivon kohteena ovat näkyvät ja mahdolliset asiat, mutta pysyvän toivon kohteena näkymättömät ja ”mahdottomat”, tosin sanoen sellaiset, jotka ihmisen luonnollisen ymmärryksen ja toivon näkökulmasta näyttävät mahdottomilta. Kuitenkin luonnollisen ja pysyvän toivon välillä on yhteys.

Kysymys luonnollisen ja pysyvän toivon välisestä suhteesta on keskeinen kun etsitään luterilaista näkemystä kirkosta toivon yhteisönä.

Lutherin mukaan luonnollinen toivo on elämälle välttämätöntä, mutta elämää ei kuitenkaan tule rakentaa sen varaan. Toisin sanoen toivo paremmista ajoista kuuluu inhimilliseen elämään olennaisena piirteenä, mutta se ei kuitenkaan ole elämän perusta. Kirkko ei torju luonnollista toivoa vääränä maallisuutena, vaan suorastaan tukee ja edistää sitä, mutta muistuttaa samalla, että elämän perusta ei ole siinä, että yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset olot paranevat.

Luonnollinen toivo paremmista ajoista voi vääristyä ja vääristyy jatkuvasti yksilökeskeiseksi menestyksen tavoitteluksi, joka keskittyy oman hyvinvoinnin edistämiseen. Toisten hyvinvointi on joko yhdentekevää tai korkeintaan oman menestyksen sivutuote. Luonnollinen toivo vääristyy myös kansalliseksi itsekkyydeksi, jossa pyritään varmistamaan omien olojen koheneminen muista kansoista välittämättä tai jopa muiden kustannuksella. Kansat ja valtiot voivat myös yhdistyä edistämään jonkin alueen tai maanosan hyvinvointia kiinnittämättä riittävästi huomiota muiden alueiden elinehtojen edistämiseen. Tällainen pyrkimys kohti parempia aikoja voi olla kätkettyä ahneutta, hyviin pyrkimyksiin verhoutunutta itsekkyyttä.

Luterilaisen sosiaalietiikan yksi keskeinen tavoite on ollut kaikenlaisten ahneuden verhojen ja peitteiden avaaminen. Erityisen selvästi tämä käy ilmi reformaatioajan yhteiskunnallisista uudistuspyrkimyksistä. Yhteistä hyvää nakertavaa ja tuhoavaa ahneutta nähtiin kirkon toiminnassa, liike-elämässä, hallinnossa, oikeuslaitoksessa ja yhteiskunnan rakenteissa, vaikka ”rakenteista” sanan modernissa merkityksessä ei vielä puhuttu. Esimerkkejä tästä ovat anekaupan, koronkiskonnan ja kerjäläisjärjestelmän arvostelu. Luonnollinen toivo paremmista ajoista ei perustu yksilön pyrkimykselle oman asemansa parantamiseen, vaan yhteisöjen pyrkimykseen yhteisen hyvän edistämiseen. Tämä merkitsee, että tarvitaan sellaisia järjestelmiä ja instituutioita, jotka huolehtivat ihmisten työllä saavutetun yhteisen hyvän jakamisesta. Jakaminen ei tässä tarkoita ns. ”jakopolitiikkaa”, jonka edellytys on jaettavan jatkuva lisääntyminen, vaan yksinkertaisesti pyrkimystä oikeudenmukaisuuden toteutumiseen, olemassa olevan hyvän jakamiseen niin, että kaikki saavat riittävästi. Nykyisin yhteisen hyvän edistämisellä on globaalit ulottuvuudet, enää ei ole kysymys hyvän jakamisesta pelkästään kaupungin ja ympäröivien maaseutukylien yhteisössä kuten reformaatioaikana, ei myöskään kansallisvaltiossa, kuten uudella ajalla on enimmäkseen ollut, vaan maailmanlaajassa ihmisten yhteisössä. Globaalia järjestelmää hyvän jakamiseksi entistä tasaisemmin ei kuitenkaan ole olemassa. Monin paikoin puuttuvat myös paikalliset järjestelmät tämän tehtävän hoitamiseksi.

Juuri nämä järjestelmät ja instituutiot, jotka ovat syntyneet yhteisen hyvän edistämiseksi ja jakamiseksi näyttävät kuitenkin monin paikoin synnyttävän enemmän voimattomuuden ja toivottomuuden tunnetta, kuin toivoa paremmista ajoista. Onko vika itse instituutioissa ja järjestelmissä, vai pikemmin siinä, että niihin on kiinnitetty liikaa toivoa, että niille on annettu sellainen asema, joka ei niille kuulu ja tosiasiassa vääristää niiden tehtävää.

Onko käynyt niin, että järjestelmät ja instituutiot kuten valtio, talouselämä, parlamentaarinen demokratia ja sosiaaliturva on yksittäin tai yhdessä alettu ymmärtää hyvän lähteiksi sen sijaan, että ne olisivat yhteisen hyvän edistäjiä ja jakajia. Onko perusongelma siinä, että näihin instituutioihin kohdistuu sellaista toivoa, johon ne eivät ole voineet eivätkä tosiasiassa koskaan voikaan vastata? Mikäli näin on, parempien aikojen toivo on kiinnitetty näihin yhteiskunnallisiin instituutioihin, niistä on tullut elämän tosiasiallinen perusta.

Muodostuessaan elämän perustaksi ja hyvän lähteeksi yhteiskunnalliset instituutiot ja järjestelmät joutuvat samalla ihmisten itsekkäiden pyrkimysten kohteiksi. Näin voi käydä talousjärjestelmälle, valtiolliselle ja poliittiselle järjestelmälle, sosiaalipolitiikalle ja sosiaaliturvajärjestelmälle ja kaikkien näiden piirissä tehtävälle työlle. Itsekkyyden ja ahneuden kohteiksi muuttuneisiin instituutioihin ja järjestelmiin kohdistuu myös sellainen toivo, joka ei koskaan saavuta täyttymystään, vaan johtaa pettymykseen ja toivottomuuteen. Luonnollinen toivo paremmasta elämästä pysähtyy ja sammuu niihin eikä niistä johda tietä kestävään ja pysyvään toivoon.

Valtioon ja yhteiskunnallisiin instituutioihin kohdistuvan ”luonnollisen toivon” pettäminen on koettu viime vuosina koko Euroopassa, idässä sosialismin murentumisena ja hajoamisena, lännessä hyvinvointivaltion kriisinä. Näiden tilalle on voimakkaasti tuotu toisenlaista luonnollista toivoa. Se perustuu jokaisen yksilön mahdollisuuteen ja vapauteen toteuttaa omia päämääriään ja tarpeitaan niin pitkälle kuin se on mahdollista loukkaamatta toisten yksilöiden vastaavaa vapautta. Tältä pohjalta lähtevä ajattelu suhtautuu yleensä epäilevästi tai torjuvasti valtion tai yhteiskunnan tehtäviin yhteisen hyvän edistämisessä. Ainakin se pyrkii rajoittamaan nämä tehtävät mahdollisimman vähiin. Hyvää edistää nimenomaan yksilöiden pyrkimys omien päämäärien edistämiseen. Toivo perustuu niihin mahdollisuuksiin ja vapauksiin, joita yksilöllä on käytettävissään sekä yksilöiden aktiivisuuden aikaansaamaan taloudelliseen kasvuun. Myös tämä luonnollisen toivon muoto on kuitenkin ehtinyt tuottaa jo paljon pettymyksiä. Ensimmäiset pettymykset sen varaan rakennettu toivo tuotti jo kauan sitten johtamalla monet kaupunkeihin uutta ja parempaa tulevaisuutta etsimään lähteneet pysyvään köyhyyteen ja kurjuuteen. Viime vuosina se on tuottanut pettymyksiä esimerkiksi Aasiassa, jossa monet elämänsä taloudellisen kasvun varaan rakentaneet olivat yhtäkkiä aivan tyhjän päällä.

Tällä hetkellä käydään keskustelua siitä, olisiko ”luonnollisen toivon” kohteeksi asetettava hyvinvointiyhteiskuntaan perustuva malli vai yksilön mahdollisimman vapaaseen itsensä toteuttamiseen perustuva liberalistinen malli. Nämä mallit eivät ole kokonaan toisensa pois sulkevia, vaan niiden piirteitä voidaan yhdistää. Niiden lähtökohtina ovat kuitenkin selvästi erilaiset näkemykset yhteisen hyvän toteutumisesta ja jakamisesta. Luonnollisen toivon kohde on niissä ymmärretty eri tavoin.