5. Kestävän toivon kajo: solidaarinen yhteiskunta ja ihmiskunta

Omasta sosiaalieettisestä perinteestään käsin luterilainen kirkko pitää yhteisvastuuseen ja solidaarisuuteen perustuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa parempana luonnollisen toivon kohteena kuin yksilönvapauksiin perustuvaa markkinaliberalistista mallia. –³ Viimeaikaisessa sosiaalieettisessä ajattelussaan Suomen evankelisluterilainen kirkko on pyrkinyt etsimään mahdollisuuksia joidenkin hyvinvoinnin tasaamiseen liittyvien järjestelmien luomiseen myös globaalilla tasolla. Tukiessaan ihmisten keskinäiseen solidaarisuuteen perustuvaa toivoa paremmista ajoista luterilainen kirkko samalla muistuttaa, että inhimillistä elämää - sen enempää yksilöiden yhteisöjen kuin koko ihmiskunnankaan - ei tule rakentaa tällaisen toivon varaan.

-

Teologisesti katsoen luonnollinen toivo kohdistuu Jumalan lahjoihin ja luomistekoihin. Se kohdistuu siihen hyvään, mitä luomakunnassa on tarjolla ihmisen elämän tarpeiksi. Jumala on itse läsnä kaikissa luoduissa ja lahjoittaa hyvää niiden välityksellä. Ihminen ei kuitenkaan ole pelkästään luonnon käyttäjä ja luomakunnasta saatavien Jumalan lahjojen vastaanottaja. Hän on myös itse osa luomakuntaa, joka omalla työllään muokkaa luotua todellisuutta ja jonka kautta hyvän tulee välittyä eteenpäin tarvitseville.

Luterilaisen näkemyksen mukaan myös yhteiskunnallinen järjestys tai valtio on sellainen Jumalan luomisteko, jonka välityksellä Jumalalta tulevan hyvän on määrä välittyä sitä tarvitseville. Yhteiskunnallinen järjestys on olemassa jakaakseen ja välittääkseen Jumalalta tulevaa hyvää ja suojellakseen sitä tuholta. Valtio instituutioineen ei siis ole hyvän lähde, vaan sen välittäjä, tasaaja ja suojelija. Yhteiskunnallisen järjestyksen päämäärä on yhteisön eli kommuunion ylläpitäminen ja suojeleminen. Paitsi kirkko, myös yhteiskunta on vanhan vertauksen mukaisesti ikään kuin ruumis, jossa kaikki ovat toistensa jäseniä ja toistensa palveluksessa. Solidaarisuudeksi kutsuttu periaate on sisäänrakennettu luterilaiseen käsitykseen yhteisöstä, jossa jokaisen jäsenen tehtävä on edistää toisten ja yhteistä hyvää ja yhteisön tehtävä on puolestaan edistää jokaisen jäsenen hyvää. Tällöin yhteisön jäsenen hyvä ei toteudu niinkään hänen omaan hyvään tähtäävien pyrkimystensä tuloksena kuin solidaarisen yhteisön toiminnan tuloksena.

Luterilaisessa sosiaalietiikassa ollaan kuitenkin samalla tietoisia ihmisten luonnollisen solidaarisuuden rajallisuudesta ja taipumuksesta vääristyä ryhmäkuntaiseksi tai yksilölliseksi itsekkyydeksi. Juuri siksi tarvitaan yhteiskunnallisia instituutioita, jotka voivat myös pakottaa ihmisiä yhteisen hyvän huomioon ottamiseen ja toteuttamiseen. Tarvitaan yhteisen hyvän ylläpitämiseksi koottuja veroja, luotettavaa oikeuslaitosta, kattavaa sosiaaliturvaa, jonka taso ei perustu pelkästään henkilön taloudelliseen maksukykyyn, tarvitaan niin kutsuttuja sosiaalisia oikeuksia, joiden nojalla yhteiskunta takaa kaikille jäsenilleen perustoimeentulon, -terveydenhoidon ja -koulutuksen. Nämä ovat asioita, jotka kuuluvat ihmiselle hänen ihmisyytensä, eivät hänen taloudellisen asemansa tai suorituskykynsä perusteella. Näistä syistä luterilainen kirkko katsoo elämälle välttämättömän luonnollisen toivon perustuvan solidaariseen yhteisöllisyyteen joka kaikista - monien mielestä jopa ylitsepääsemättömistä - vaikeuksista huolimatta tulee pyrkiä ymmärtämään ja toteuttamaan globaalissa mittakaavassa. Ehkä on vielä tarpeen korostaa, että solidaarinen yhteisöllisyys ei pyri estämään yksilöiden aktiivista toimintaa ja työtä yhteisen hyvän lisäämiseksi. Mutta oman hyvän edistämisen sijasta se tarjoaa toiminnan motivaatioksi suuntautumisen kohti toisia ja yhteistä hyvää.