Eukaristia

Ehtoollisen vietto on kirkon elämän ehdoton sydän. ”Sinun omaasi, sinun omistasi, me Sinulle edeskannamme, kaiken tähden ja kaiken edestä” (Johannes Krysostomoksen liturgia, 95). Ihmisen tehtävä, kutsumus, on tuoda Jumalan eteen pyhitettäväksi itsensä, koko luomakunta ja kaikki olevainen. Niin tapahtuu nimenomaan eukaristian anaforassa.

Eukaristian vietto on aina ymmärretty Jumalan kansan yhteiseksi tehtäväksi. Siksi sen rakenteessa elävän organismina varhaisimmasta kirkosta alkaen näkyy myös se, että vihkimykset pappeuden eri asteisiin tapahtuvat sen keskellä.

Niistä, jotka osallistuvat eukaristiaan, tulee Kristuksen ruumiin, kirkon, eläviä jäseniä. Varhaisen kirkon hengelliset opettajat tästä syystä ytimekkäästi korostivat sitä, miten pelastus tapahtuu kirkon sisäpuolella. Extra ecclesiam nulla salus.

Kirkko ymmärtää ihmisen katumuksen, ei individualistisesti syntien anteeksi saamisena, vaan paluun yksityisyydestä ja itseriittoisuudesta eukaristisen yhteisön sisäpuolelle. Synninpäästörukouksessa sanotaan: ”Sovittakoon sinut pyhän kirkkonsa kanssa ja yhdistäkööt sinut siihen Kristuksessa Jeesuksessa” (Euhologion, 65).

Leivän ja viinin muuttuminen pyhitetyiksi lahjoiksi antisipoi kerran tapahtuvaa täydellistä transfiguraatiota. Syystä kristityt odottavat koko luomakunnan kirkastumista tämän maailmanajan lopulla.

Liturgiassa emme siis rukoile pelkästään sielujemme pelastuksen puolesta, vaan myös ruumiin ja sielun pyhitystä. Samoin rukoilemme ”suotuisia ilmoja, runsaita maan hedelmiä ja rauhallisia aikoja” (Johannes Krysostomoksen liturgia, 39).

Kirkon hengellisestä perinteestä löytyy lukemattomia esimerkkejä siitä, miten jo tämä elämä ja myös sen aineellinen todellisuus voivat synergiassa ihmisen hengellisen ponnistelun ja Jumalan armovoiman kesken kirkastua.

Toivo ja rakkaus Kristukseen eivät aina ole ”kätkettyä ja aistein havaitsematonta” myöskään tässä ajassa, vaikka eräillä kristillisillä tahoilla joskus niin väitetään.

Klassinen esimerkki tästä on kertomus pyhästä Serafim Sarovilaisesta ja hänen ystävästään Motovilovista, jotka kokivat Sarovin metsässä keskellä Venäjää Taborin kirkastumisihmeen. Heidän ruumiinsa ja koko olemuksensa säteilivät Pyhän Hengen aikaansaamaa valoa, joka oli kirkas kuin aurinko. Levollisuus, rauha, sanomaton ilo ja lämpö olivat läsnäolevia. Kyseessä ei kuitenkaan ollut jokin mielikuvituksellinen uusi maailma, vaan ympärillä oli talvista metsää ja lunta. (Zander, 60-65) Tämä on ensihedelmiä siitä kirkkaudesta, ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1. Kor. 2:9).

Samalla tavoin Vaeltajan kertomuksien kulkija puhuu, miten hän sisäisen Jeesuksen rukouksen löydettyään ymmärsi elämän onnen ja ajatteli, että tuskin taivasten valtakunnassakaan on suurempaa ja täydellisempää iloa. Sydämen syvyydet ja kaikki ulkopuolinenkin kutsuivat häntä rakastamaan ja kiittämään Jumalaa. ”Ihmiset, puut, kasvit, eläimet C kaikki olivat minulle läheistä sukua, kaikessa näin kuvattuna Jeesuksen Kristuksen nimen” (Vaeltajan kertomukset, 54, 156).