Teologisen ja samalla periaatteellisen taustan ortodoksisen kirkon opetukselle terveydestä muodostaa kirkon näkemys maailmasta, joka ilmenee keskitetysti ja yksinkertaisesti maailmaa tarkoittavasta kreikan kielen sanasta "kosmos". Etymologisesti se alunperin merkitsee järjestystä, harmonista järjestystä ja mm. samasta sanavartalosta tulevan verbin valossa kaunista järjestystä. Maailmalla on kristillisen luomisuskon mukaan Jumalan antama ja tarkoittama järjestys. Se on luotu harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka toimii hyvin sillä edellytyksellä, että sen rakennetta varjellaan ja kunnioitetaan. Ihannemielessä tämä koskee niin kokonaisuutta kuin kaikkea sen piiriin kuuluvaa. (Vrt. monien uusien kielten maailmaa tarkoittavat sanat, jotka eivät sano mitään vastaavaa maailman luonteesta ja rakenteesta sekä ovat tältä kannalta vailla laadullista sisältöä).

Kosmos-teoria edellyttää Jumalan luomistyön antaman rakenteen kunnioittamista. Se merkitsee kaiken sen välttämistä, mikä oleellisesti rikkoo luonnon järjestystä eli tasapainoa. Vanhan ajan kirkko ei tuntenut ekologian käsitettä meidän käyttämämme nimityksen muodossa, mutta tässä mainitsemaamme maailmankatsomukseen sisältyy hyvinkin selkeästi ekologinen ajattelu eli luomistyön välityksellä syntyneen hyvän ja tasapainoisen järjestyksen varjelemista ja kunnioittamista koko ihmiskunnan elämän ja aineellisen maailman ja terveen rakenteen ja hyvän toiminnan takia. Tämä koskee samoin vastaavasti ihmistä ja hänen hyvää vointiaan. Ihmisen elämän tulisi heijastaa harmonista järjestystä eli terveen elämän edellytysten huomioonottamista. Tässä valossa on hyvinkin ymmärrettävää, miksi monet vanhan kirkon opettajat kiinnittävät erityistä huomiota siihen, ettei ihminen elintavoillaan vaarantaisi omaa hyvää järjestystään eli vahingoittaisi terveyttään. Kohtuullisuuden periaate eräänlaisena yleisohjeena on hyvin keskeinen kohta tähän liittyvässä opetusperinteessä. Löydämme sen erittäin lukuisista yhteyksistä kirkkoisien kirjoituksista. Se liitetään erityisen selvästi ravintoon ja syömiseen, mutta myös elämänasenteisiin ja suhtautumistapoihin yleensä: ei liiallisuuksiin menemistä, ei kohtuuden rajojen ylittämistä, ei yksipuolista voimankäyttöä. Tarpeiden ja arvojen tulisi olla tasapainossa.

Ortodoksiselle perinteelle näissä yhteyksissä eräs ominainen piirre on se, että joskin ruumiillisesta terveydestä voidaan puhua yksinäänkin, tavallisinta kuitenkin on, että fyysinen ja hengellinen puoli ihmisessä tulevat yhdessä korostetuiksi ja yhdessä käsitellyiksi. Näin on ensinnäkin siitä syystä, että ne molemmat nähdään kuuluvaksi ihmisen kokonaisuuteen. Toinen syy on siinä, että hengellinen elämä kaikissa yhteyksissä nähdään ensiarvoisen tärkeäksi. Fyysisen terveyden varjelemista tai tarvittaessa sen palauttamiseen pyrkimistä ei katsota vain tietyn yksilön omalta kannalta. Terveyttä varjellaan ja parannuskeinoja etsitään tarvittaessa, jotta ihminen voisi palvella Jumalan tahtoa maailmassa myös muita palvelevassa elämäntehtävässä.