Rukous parannuskeinona

Rukouksen tärkeys ilmenee mm. siinä opetuksessa, jossa neuvotaan turvautumaan lääkäriin, jos se on välttämätöntä, mutta kuitenkin tulee muistaa rukouksessa Jumalan puoleen kääntyminen ja yleensä kaikki sielunhoitoon liittyvä. Fyysinenkin paraneminen riippuu viime kädessä Jumalasta, joka kristilliselle uskolle on Hän, joka tietää, mikä meille on parasta. Tässä tulee ajatteluun mukaan se näkökohta, että sairaus voi olla myös palvelemassa Jumalan tarkoituksia ihmisen hengellisen kasvun ja kypsymisen hyväksi. Lisäksi korostetaan, että Jumala voi parantaa ihmisen näkyvin keinoin mutta myös ikään kuin näkymättömästi ja ihmisen tietämättä. Jumalan voiman vaikutus nähdään kaikessa hyvässä. Kun saamme kokea fyysisen paranemisen, tulisi tämän kannustaa ja rohkaista meitä edistymiseen myös hengellisen elämän alueella.

Jotta rukous ei missään suhteessa jäisi varjoon, varottavat isät kritiikittömästä lääketaitoon luottamisesta ja mainitsevat pelottavina esimerkkeinä ne yksilöt, jotka lääkäreistään käyttävät nimitystä "pelastaja" tai "vapahtaja". Jumalalle tulee antaa kunnia terveydestä ja paranemisesta silloinkin, kun tunnetaan ja tunnustetaan lääkkeitten ja lääkintätaidon osuus myönteisessä kehityksessä. Kun huomaamme paranevamme lääkehoidossa, tulee meidän ottaa tämä kiitoksin vastaan, koska viime kädessä kaikki apu tulee Jumalalta, kaikkien hyvien lahjojen antajalta.

Lääkkeistä puheenollen muistutetaan siitä, että sekä fyysinen parantuminen että sielunhoito voi edellyttää kitkeriä lääkkeitä ja vaikeiksi koettuja toimenpiteitä. Suhde sairauden ja sielunhoidon välillä ilmenee myös siinä näkemyksessä, että pitkäaikainen sairaus, jossa hoidon tulokset antavat odottaa itseään, opettaa ihmiselle kestävyyttä rukouksessa. Tässäkin on oleellisen tärkeää, että niin fyysisestä hoidosta kuin sielunhoidosta vastaavat ovat syvällisesti asiansa tuntevia ja taitavia voimia.

Sielunhoidollisen puolen muistaminen merkitsee mm. sitä, että rukouksessa anotaan viisautta ja voimaa sairauden sielunhoidollisen merkityksen tai vaikutuksen ymmärtämiseen niin suuresti kuin mahdollista. Hengellisen kasvumme edistäminen voi tapahtua sairauden kautta. Tietyssä tapauksessa sairaus voidaan nähdä hengellisenä kasvatuskeinona, joka estää ihmisen ylpeilyn ja ylimielisyyden, kuten esimerkiksi apostoli Paavali näki asian omalla kohdallaan. Sairaus voi tässä mielessä olla Jumalan sallima eikä esimerkiksi ulkonaisista tekijöistä johtuva. Vanhoina aikoina puhuttiin paljonkin pahojen voimien osuudesta näissä yhteyksissä. Tämä on jättänyt jälkiä myös näihin yhteyksiin liittyvään rukousperinteeseen. 

Monet luostarilaitoksen kehittämiseksi toimineet ja ohjeita antaneet korostavat luostarin diakoniatoiminnan yhtenä muotona sairaitten hoitamista ja sairaalan perustamista luostarin yhteyteen. Tästä alkoi aikanaan paljonkin merkitystä omannut terveydenalaan liittynyt kirkollinen työmuoto. Vastaavaa joskin toisenmuotoista merkitystä ovat omanneet kappelien tai luostarien yhteydestä tunnetut pyhitetyt terveyttä edistävät lähteet, joitten luo monet pyhiinvaeltajat ovat kautta vuosisatojen hakeutuneet ja joitten kohdalla aineellinen ja rukouksellinen puoli ovat selvästi yhdistyneet.