4. POTILAAN IKÄ

Iäkkäät ihmiset ovat nykyään joutuneet poliitikkojen, filosofien ja terveydenhoidon suunnittelijoiden maalitauluksi, koska he ovat paisuneiden terveydenhoitopalveluiden kuluttajia. Keskustelua käydään laajalti siitä, pitäisikö iäkkäille ihmisille taata mahdollisuus tehohoitoon ja uusimpien huippulaitteiden tarjoamaan apuun. Kysymys on ajankohtainen erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa voimavaroista on pula ja jolloin helposti ajatellaan, että voimavarat pitäisi kohdistaa nuorempiin ihmisiin, joiden odotettavissa oleva elinikä on suurempi.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että iäkkäiden ihmisten hoitotestamentit ja hoito-ohjeet tarjoavat keinon sekä hoitoon käytettävien voimavarojen kuin myös niiden kustannusten vähentämiseksi. Voimavarojen säästö on usein myös syynä avustettuun itsemurhaan, johon monet vanhukset pakosta joutuvat turvautumaan.

Keskustelu iäkkäiden ihmisten hoidosta ei ole vain teoreettista pohdiskelua, vaan siinä heijastuvat tämän päivän käytäntö ja huomisen suuntaukset. Niinpä esimerkiksi vuonna 1994 sanomalehdet paljastivat, että Tanskassa joidenkin sairaaloiden teho-osastoille ei otettu yli 70-vuotiaita potilaita vuodepaikkojen puutteen vuoksi.

Hillin ja kumppanien tutkimukseen osallistuneista lääkäreistä (British Medical Journal, 1994) 29 prosenttia ilmoitti, ettei yritä yli 70-vuotiaan terveen potilaan elvytystä pelkästään tämän iän vuoksi. Toisessa tuoreessa artikkelissa, joka ilmestyi Acta Anaesthesiologica Scandinavica -aikakauslehdessä syyskuussa 1996, osoitettiin, että vaikka Ruotsissa ei virallisen politiikan mukaan erotella potilaita iän perusteella, monet teho-osastojen lääkäreistä kuitenkin ottaa huomioon potilaan iän tehdessään päätöstä tehohoidon aloittamisesta.

Nuoremmilla ihmisillä on tietysti pitempi odotettavissa oleva elinikä, mutta ikääntyneet ihmiset ovat jo työskennelleet ja antaneet panoksensa yhteiskunnan rakentamisessa, ja siksi heillä on oikeus vaatia vähintään yhtä hyvää hoitoa kuin nuoremmilla. Ikä ei myöskään aina ole osoitus ihmisen aktiivisuudesta tai siitä, mitä hän vielä voi tarjota yhteiskunnalle.

Elämän ja kuoleman kysymykset synnyttävät eettisiä ongelmia myös lastensairaanhoidossa ja lasten teho-osastoilla. Ongelmat liittyvät pääasiassa päätösten tekemiseen sellaisten lasten hoidosta, joilla on vakavia epämuodostumia, henkistä vajaakehitystä (esim. Downin syndrooma) tai lyhyt arvioitu elinikä (esim. aivovaurioiset vastasyntyneet). Nykyinen tekniikka ja kehittynyt lääketiede mahdollistavat monien tällaisten lasten henkiinjäämisen. Useiden mielestä tämä ei ole järkevää, koska kalliin hoidon lisäksi lasten elämänlaatu tulee olemaan heikko, ja lapset tulevat olemaan taakka itselleen, perheilleen ja koko yhteiskunnalle. Monet uskovat, että jos näiden lasten annetaan kuolla, toimitaan lasten itsensä eduksi. Samalla säästetään voimavaroja niiden lasten hoitoon, joiden elämänlaatu voi olla parempi.

Lapsilla ei tietenkään ole itsemääräämisoikeutta, koska he eivät aikusten tavoin voi päättää itselleen sopivan hoidon tasosta. Lasten puolesta päätökset tekevien vanhempien rooli on ratkaiseva. Useimmat ovat sitä mieltä, että vanhempien mielipide vaikuttaa lapsen parhaaksi, vaikkakin monissa tapauksissa vanhempien filosofiset ja uskonnolliset käsitykset sekä vammaisen lapsen hoidon vaivalloisuus voivat kuitenkin toimia lapsen edun vastaisesti.

Usein ajatus hoidosta, joka johtaa ainoastaan hengissä säilymiseen elämänlaadun ja voimavarojen hukkaamisen kustannuksella, saa lääkärit - ilman vanhempien suostumusta - tekemään päätöksiä, jotka johtavat lapsen kuolemaan. Myös tapauksissa, joissa vanhempien mielipide on vastakkainen lääkärin mielipiteen kanssa, syntyy moraalisia ongelmia.

Aivottomien vastasyntyneiden käyttö elintenluovuttajina on lastenosastoilla toinen eettinen ongelma. Ilman aivokuorta olevat lapset ovat samalaisia kuin pysyvässä tiedottomuudessa olevat aikuiset, joita pidetään lain mukaan elossa olevina. Keskeinen eettinen kysymys on, pitäisikö tällaisten lasten antaa kuolla luonnollisesti, kun heidän elimillään voidaan pelastaa muita lapsia?

Hyödyn logiikka tuntuu ohjaavan vallitsevaa käsitystä. American Medical Societyn eettisten ja laillisuusasioiden komitea omaksui kannan, jonka mukaan "ilman aivoja syntyneiden lasten käyttö elintenluovuttajina on rajoitettu poikkeus yleiseen sääntöön ja perustuu siihen, ettei aivottomilla lapsilla ole koskaan ollut, eikä tule olemaan, itsetietoisuutta."

Lääkäri tekee päätökset hoidon jatkamisesta tai lopettamisesta ja kantaa siitä vastuun muutamaa sellaista poikkeusta lukuunottamatta, jolloin potilas, hänen sukulaisensa tai sairaala valittavat huipputekniikan käytöstä hoidossa tai sen eväämisen lainmukaisuudesta tuomioistuimeen.