LYHYESTI katolisen kirkon suhtautumisesta eutanasiaan

Katolisen kirkon eutanasiaa koskeva opetus lähtee siitä, että vapaaehtoinen eutanasia, jossa lääkäri potilaan toivomuksesta lopettaa tarkoituksellisesti potilaan elämän, ja tähän verrattavissa oleva niin kutsuttu lääkärin avustama itsemurha, ovat tekoina moraalittomia. Uskon ja järjen valossa ne ovat aikomuksensa, menetelmänsä tai seurauksensa takia vahingoksi ihmisarvolle. Tästä määritelmästä johtuen ei ole kysymys eutanasiasta, jos potilaan hoito lopetetaan silloin, kun sillä on vain kuolemaa lykkäävä eikä parantava merkitys tai kun hoidon parantava vaikutus ei ole suhteessa sen todelliseen mahdollisuuteen onnistua.

Eutanasiasta ei myöskään ole kysymys, kun potilaalle annetaan tarpeellisia kipuja lievittäviä lääkkeitä, jotka ilman tappamisen tarkoitusta todellisuudessa jouduttavat kuolemaa. Tämän selvän moraalisen periaatteen soveltaminen käytäntöön voi olla monimutkaista, kun otetaan huomioon ne käytännölliset tekijät, jotka rasittavat kuolevaa potilasta, kuten hänen yksinäisyytensä, kärsimyksensä ja ahdistuksensa. Myös omaisten voimattomuus kuoleman edessä, taloudellisten ressursien niukkuus ja hoitohenkilökunnan mielipiteet vaikuttavat.

Katolisen moraalin eutanasiaa koskeva tuomio perustuu sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla Raamatun käskyyn "Älä tapa", kirkon traditioon ja uskonkäsitykseen. Niiden mukaan ihminen on Jumalan kuva, ja ihmiselämä on Jumalan ihmiselle antama lahja ja tehtävä, joista ihminen ei voi täysin vapaasti määrätä.

Tämän lisäksi kirkon kanta perustuu ihmisarvoon itsessään. Perusperiaate on, että jokaisen ihmisen elämä on yhtä arvokas riippumatta hänen asemastaan, iästään, rodustaan tai terveydestään. Tämä on demokraattisen oikeusvaltion periaate, jonka katsotaan vielä kuuluvan länsimaisen kulttuurin ja oikeustajun perustaan. Kristityillä ja ei-kristityillä on siitä samat peruskokemukset.

Kirkon eutanasiaa koskevan kannan tarkoituksena on palvella yksittäisen ihmisen elämää ja inhimillistä yhteiskuntaa. Se ei yritä tyrkyttää yhteiskunnalle ja lainsäädännölle jotakin vakaumusta, joka kuuluisi yksinomaan kirkolle ja jota ainoastaan kirkon jäsenet voisivat ymmärtää. Kirkon moraalin periaatteet perustuvat sekä Jumala-uskoon että luonnon lain perusasioiden inhimilliseen ymmärtämiseen, kahteen toisiaan tukevaan lähtökohtaan. Pluralismi, kirkollinen hajaannus ja uskontojen moninaisuus voivat heikentää moraalin yhtenäistä perustaa yhteiskunnassa, mutta ne eivät tee yhteistä pohjaa mahdottomaksi.

Katolisen moraalin eutanasiaa koskevan kannan selkeys ei merkitse sitä, että keskustelua aiheesta pidettäisiin tarpeettomana. Eutanasiaa kohtaan herännyt mielenkiinto on nimittäin vain yksi ilmiö laajemmasta ihmiskäsitystä koskevasta kehityksestä, jonka seuraukset eivät ole aina helposti tunnistettavissa. Tähän kehitykseen liittyy kaksi aspektia.

Ensiksikin, kun on kysymys eutanasiasta, eristetään sekä kuoleva että häntä hoitava lääkäri ympäristöstään, mikä johtuu yhteiskunnassa vallalla olevasta yleisestä pyrkimyksestä syrjäyttää ja unohtaa kuolema. Toimimme, niin kuin kuoleminen ei kuuluisi oikeastaan inhimilliseen käyttäytymiseen, ja irrotamme sen ihmiselämän kokonaisuudesta. Ihminen kuuluu kuitenkin myös kuolevana ympäristöönsä, ja hän tarvitsee kokemusta siitä, että hän on vielä elävien maassa saadakseen turvallisuutta, jotta hän voisi tuntea lähtevänsä rauhallisin mielin.

Eutanasia ei siis koske vain yhtä ihmistä vaan ihmisten yhteisöä. Siinä ei ole ainoastaan kysymys siitä, onko yhdellä ihmisellä oikeus päättää omasta kuolemastaan, vaan myös, onko hänellä oikeus luopua ihmisyhteisöstä. Jos oikeusvaltiossa käsitys eutanasiasta supistetaan käsittämään vain yksilön oikeuden päättää omasta kuolemastaan ja lääkärin vastuun joko avustaa siinä tai kieltäytyä, moraali yksityistetään tavalla, joka ei ainakaan vielä viime vuosiin asti ole kuulunut demokraattisen valtion oikeustajuun. Kuolemaan liittyvät kysymykset ovat kuuluneet ja kuuluvat toivottavasti vieläkin kulttuurivaltiossa niihin kysymyksiin, joissa yhteiskunnallakin on päätösvaltaa yhteiskunnan hyvää silmällä pitäen.

Jos yhteiskunta kunnioittaa eutanasiakysymyksessä yksinomaan yksilön itsemääräämisoikeutta, siirtyy valtuus päättää kuolemasta yksilön vastuulle. Tällä tavalla ihmisen vapaus saisi sellaisia radikaaleja piirteitä, että olisi kysyttävä, eikö tämä olisi samalla vapauden tuhoamista. Ihminen ei näet ole absoluuttisesti vapaa, kuten hänen biologiansa, historiansa, kulttuurinsa, kansallisuutensa ja monet muut tekijät todistavat. Kannattaa miettiä, onko kiinnostus eutanasiaa kohtaan osittain tulosta yksilön vapauden väärästä ymmärtämisestä.

Tässä yhteydessä nähdään, millaisia rasituksia vanhukset, parantumattomasti sairaat ja heidän lisäkseen myös vammaiset ja vammaisten lasten vanhemmat joutuvat kestämään, jos yhteiskunta luopuisi omasta tehtävästään tukea ihmiselämää loppuun asti ja sallisi eutanasian. Nämä rasitukset muuttuisivat ajan myötä peloksi siitä, että viranomainen voi määrätä elämän lopusta ilman vanhuksen, sairaan tai vammaisen suostumusta, käyttäen verukkeena luultavasti inhimillisiä - jollei suoraan taloudellisia - syitä.

Toinen huomautus eutanasiaa koskevaan ajatteluun perustuu siihen, että tiede ei aina kestä kiusausta ylittää oman alansa rajoja. Biologia voi määritellä, milloin ihmiselämä on mahdollinen ja milloin kuolema on eri teorioiden mukaan tapahtunut, mutta biologian asia ei ole ottaa kantaa ihmiselämän merkitykseen. On nähtävissä merkkejä siitä, että eläinten ja ihmisten elämän tapahtumia yritetään samastaa biologisesti ja hävittää niiden välillä olevia olennaisia eroavuuksia. Puhutaan jopa eläinten moraalisesta käyttäytymisestä ja halutaan käsitellä moraalisia lakeja pelkästään biologisina lakeina. Tällä tavalla tehdään vääryyttä ihmisarvolle ja helpotetaan tietä eutanasian hyväksymiselle.

Nykyään, kun keskustellaan eutanasian laillistamisesta, voi kristitty modernissa valtiossa tuntea itsensä vanhoilliseksi, jos ei seuraa tätä trendiä. Mikäli lainsäädäntö perustetaan pluralismin vuoksi yhteiskunnan eri ryhmien alemmalle yhteiselle normitasolle, unohdetaan valtion yhteinen hyvä. Juuri sen ylläpitämiseksi lainsäädäntö on tarkoitettu, ja sitä silmällä pitäen yhteiskunnallista elämää järjestetään. Eettisen minimin hyväksi ei saa hylätä ihmiselämän kunnioittamista ja samalla poistaa kulmakiveä, johon demokraattinen valtio perustuu. Tällä tavalla demokratiakin saisi tyrannin piirteet. Jos eutanasia saa lainsäädännöllisen tuen, se ei merkitsisi vapauden ja inhimillisyyden voittoa, vaan sitä, että transsendenssin taju, usko Jumalaan, olisi väistymässä länsimaisesta vielä monin tavoin kristillisestä yhteiskunnasta.