KPIsäEsipaimen, arvoisatIsät, hyvätnaisetjaherrat!

Tampereen ortodoksinen kirkko rakennettiin insinöörieversti Jasikovin suunnitelmien pohjalta 1890-luvun loppuvuosina ja se pyhitettiin juhlallisesti Pyhän ruhtinas Aleksanteri Nevskijn muistolle 5.11.1899. Vihkimisen toimitti arkkipiispa Nikolai. Papiston ja kansan lisäksi tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös kenraalikuvernööri Nikolaj Bobrikov.

Tänä päivänä vietämme tuon tapahtuman 100-vuotismuistoa. Tampereen ortodoksinen seurakunta on paljon nuorempi, vasta 49-vuotias. Myöskään nykyinen pyhäkkö ei ole aivan täsmälleen sama kaikin puolin. Suomen itsenäistyttyä venäläinen sotaväki poistui, ja valtio takavarikoi kirkon Venäjän omaisuutena. Aluksi oli ajatuksia muustakin käytöstä. mutta rakennus kuitenkin palautettiin Tampereen ortodokseille eli Hämeenlinnan seurakunnalle jo 1919. Kirkon irtaimisto oli tosin pahasti ryöstetty. Paikallisesti kunnostettuna kirkon toiminta jatkui, vaikka seurakuntalaisia oli vain kourallinen. Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui siirtoväen asuttamisen myötä. Nykyinen, eräs Suomen suurimmista ortodoksiseurakunnista perustettiin. Tässä yhteydessä vanha kirkkorakennus myös päätettiin kunnostaa toisin kuin eräillä muilla uusilla seurakuntapaikkakunnilla, joilla oli vanha venäläiskirkko. Niinpä nyt juhlimamme pyhäkkö vihittiin uudelleen 14.5.1961 paitsi Aleksanteri Nevskin niin myös Lyykian Myrran arkkipiispan Nikolaos Ihmeidentekijän muistolle. Siten kirkko on paitsi rakennus niin ennen muuta ja ensimmäiseksi osa monikerroksista, kasvavaa, muuntuvaa ja elävää ortodoksista traditiota.

Sadan vuoden takainen juhla oli huomattava valtiollinen tapahtuma Suuriruhtinaskunnassa. Jotakin sen mitoista ehkä selviää, kun katsomme nyt läsnäolevaa valtiollista edustusta ketään sinänsä väheksymättä mutta asian huomioiden. Sopii lisäksi muistaa, että saapuminen Tampereelle Helsingistä oli tuolloin monin verroin nykyistä vaivalloisempaa. Aikaa matkustamiseen kului yhtä paljon kuin nykyisin Pohjois-Afrikkaan mentäessä. Toisin sanoen tarpeettomiin maakunnan pikkujuhliin kenraalikuvernööri ei varmasti vaivautunut.

Suomalainen lehdistö ei kuitenkaan erityisemmin tapausta noteerannut. Siten se ei ollut suuri tamperelainen kansanjuhla. Ensimmäinen mieleen tuleva syy on 15.2.1899 annettu helmikuun manifesti, sitä seurannut sortokausi ja suomalaisten passiivinen vastarinta venäläisiä kohtaan. Kenraalikuvernöörin kannalta syy läsnäoloon lienee ollut juuri päinvastainen: Tampereen kirkon vihkiminen oli hänen näkökulmastaan osa oikeauskoisen kirkon vahvistamista ja siten venäläistämistä ja siksi sen näyttävä tukeminen oli oikeaa politiikkaa.

Venäläistäminen ja ortodoksisuus kuuluivat ehdottomasti yhteen vuosisadan vaihteen Venäjällä. Venäläistämisessä ei kuitenkaan oikeastaan ollut kyse siitä, mitä meidän koulukirjoissamme opetetaan. Siten Tampereen P. Aleksanteri Nevskin kirkon rakentaminen, vihkiminen ja juhliminen eivät suoraan tietenkään johtuneet helmikuun manifestista, vaan molemmat olivat saman ilmiön heijastumia ja vain kaukaisia sukulaisia keskenään. Asiassa on näet kaksi puolta. Ensiksikin venäläiseen tai oikeastaan moskovalaiseen isänmaallisuuteen oli jo 1400-luvulla rakennettu ajatus siitä, että Venäjä on Kristinuskon uusi Israel, valittu kansa. Sen tehtävä on johdattaa pelastukseen turmiosta harhaan joutuneet kansat. Venäläisyyden yksi osa oli oikea usko. Oikeaan uskoon liittyminen liitti ihmiset ja kansat osaksi uutta valittua kansaa, uutta Israelia. Toisin sanoen venäläistäminen toimi venäläistettävien kannalta pelastukseksi. Kyse oli ikään kuin hyvien asioiden ja taitojen opettamisesta, eikä kansallisen kulttuurin ja identiteetin pahantahtoisesta hävittämisestä. Historiallisesti venäläiset olivat onnistuneet määrittelemään oman kirkkonsa oikean uskon ja oikean ortodoksisuuden ainoaksi mittapuuksi.

Toiseksi kyse oli myös uudenaikaisen keskusjohtoisen valtion rakentamisesta. Oli tietenkin Pietarin suurvaltakeskuksen hallinnon kannalta selvä, että kaikkien alueiden tulisi jossakin määrin noudattaa samoja direktiivejä ja olla jossakin mitassa keskusvallan suorassa hallinnollisessa otteessa. Näinhän nykyisinkin valitaan edustajia Brysseliin valvomaan Suomen etuja. Viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa Pietarin valtion johdon kannalta tällainen toiminta oli järkevää eikä suinkaan kyse ollut jostakin Suomesta ja Suomen ja Venäjän vastakkainasettelusta. Pikemminkin kyse oli Keskusvallan ja reuna-alueiden yleisestä jännityksestä: Suomi ja Viro olivat liian pieniä kokonaisuuksia, jotta niiden kannalta olisi asioita Pietarissa paljoa ajateltu. Tärkeimmät yhdenmukaistettavat alueet olivat ennen muuta Ukraina, Länsi-Venäjä (Puola) ja myös Kaukasus.

Tampereella asui sata vuotta sitten vain kourallinen ortodokseja, ja kirkonmenoja toimitettiin tilapäisjärjestelyiden varassa. Ensimmäinen lukumäärä kaupungin ortodokseista on akateemikko Eino Jutikkalan mukaan vasta vuodelta 1930, jolloin Tampereella asui 77 Hämeenlinnan seurakunnan jäsentä. Vuonna 1910 taas lähes kaikki tamperelaiset olivat hänen mukaansa luterilaisia. Toisuskoisrekisteri tuntee 78 metodistia ja 143 baptistia, mutta ei ortodokseja, joskaan kyseiseen rekisteriin ei kirjattu keisarikunnan alamaisia. Toisten tietojen mukaan taas kaupungissa olisi asunut vuosisadan alussa pari sataa ortodoksia. Joka tapauksessa ortodokseja olivat pääosin paikkakunnan venäläiset. Tietenkään heidän lukunsa ei ollut tuhansissa mitattava. Suurin osa venäläisistä oli kauppiaita, sotilaita ja virkamiehiä. Vaikka Aleksanteri I oli privilegiollaan tosin vapauttanut Tampereen ”sotaväen majanpidosta”, ei tämä tietenkään tarkoittanut sotilaiden puuttumista Tampereelta ja ympäristöstä. Olihan kyse varsin suuren alueen kaupunkikeskuksesta, ja itse alueella oli pysyviä yksiköitä. Lisäksi v. 1913 privilegio kumottiin ja huhtikuussa 1914 Messukylään asettui 4. suomenmaalaisen tarkk'ampujaprikaatin rykmentti.

Tampereen P. Aleksanteri Nevskin kirkko rakennettiinkin ensi sijassa tätä tarvetta varten. Se oli sotilaskirkko aina arkkitehtiään myöten. Kirkko omistettiin Pyhälle ruhtinas Aleksanteri Nevskille. Nykyisessä Suomessa hänelle on omistettu Tampereen lisäksi vain Hämeenlinnan kirkko (yhdessä Johannes Krysostomoksen kanssa). Viime mainittu on myös vanha venäläinen sotilaskirkko. Lisäksi Suomenlinnan entinen ortodoksinen kirkko oli Aleksanteri Nevskille omistettu. Aleksanteri Nevskin ikoneita on sitä vastoin useassa suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa. Tämä ei kuitenkaan selity niinkään P. Aleksanterin suosiolla kuin sillä, että viime vuosisadan lopulla ja tämän alussa uusiin kirkkoihin tilattiin ikoneita Pietarin Aleksanteri Nevskin lavran ikonimaalaamosta ja tämä ilmeisesti suosi sikäli omaa nimikkoaan, että liitti toimitettaviin kuviin lahjoina myös Aleksanterin kuvia.

Pyhässä ihmisessä on kolme tasoa. On kerran ajassa elänyt ihminen kaikkine puutteineen, vikoineen ja hyveineen. Toisaalta on se kuva, jonka aikalaiset hänestä muodostivat ja ennen muuta se kuva, jonka hänestä kirkko, poliitikot ja muuta ihmiset ovat vuosisatojen kuluessa hänen kuolemansa jälkeen tietoisesti ja tiedottomasti luoneet. Kolmas taso on pyhän iankaikkinen rooli: se kuinka Jumala toteuttaa jonkin ihmisen (nimen) kautta omaa iankaikkista työtään.

Aleksandr Jaroslaviè Nevskij eli Nevalainen syntyi 1220 Perejaslavlj Zalesskijssa ja kuoli 1263 Gorodecissa. Hän oli Vladimirin suuriruhtinas Vsevolod Bol´šoe Gneždon viidenen pojan, niinikään Vladimirin suuriruhtinas Jaroslavin ja tämän kolmannen vaimon, Rjazanin ruhtinas Igor Glebovèin tytären Feodosijan toinen poika. Aleksanteri toimi Novgorodin ruhtinaana v:sta 1236 ja v:sta 1252 Vladimirin suuriruhtinaana. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli v:sta 1239 v:een 1251 polotskilainen prinsessa Aleksandra Brjaèislavna ja toinen v:sta 1252 Rjazanin ruhtinas Izjaslav Vladimirovièin tytär Darja. Aleksanterilta tunnetaan neljä poikaa (Vasilij, s. 1240, Dimitrij, s. 1253, Andrej, s. 1256, Daniil, s. 1261) ja yksi tytär (Evdokija, s. 1262). Lapsista huomattavin oli hänen nuorin poikansa Daniil, myöhemmältä liikanimeltään Moskovskij, josta tuli Moskovan ensimmäinen ruhtinas ja sitten 1600-luvun puolivälissä ortodoksisen kirkon pyhä.

Pyhimyselämäkerran mukaan toimiessaan Novgorodin ruhtinaana Aleksanteri löi maahan tunkeutuneet vääräuskoiset ruotsalaiset Neva-joella 15.7.1240 ja Saksalaisen ritarikunnan Peipsijärven jäällä 5.4.1242. Lisäksi Aleksanteri sopi karjalaisten verottamisesta norjalaisten kanssa 1251 ja höykkäsi vielä Suomeen 1256. Varsinkin varhemmassa tutkimuksessa on nähty niin ruotsalaisten kuin saksalaistenkin sotaretki osana suurta paavillista yhteishanketta koko Venäjää vastaan. Suomalaisessa historiografiassa on puhuttu jopa ns. Tuomas-piispan Nevan retkestä ja liitetty se jälkimaininkina ns. Hämeen kapinaan. Kuuluisa on niin ikään Aleksanterin pyhimyselämäkerran korostama torjuva vastaus paavi Innocentius IV:n ehdotukseen kirkollisesta unionista v. 1248. Virallisessa kuvassa Aleksanteri on kohonnut koko Venäjän maan pelastajan asemaan.

Nykyinen tutkimus ei kuitenkaan enää pidä näitä arvioita tosina, vaikka taustalla lienee kiistattomia historiallisia tapauksia. Itse Nevan retki ei ollut mikään suuri sotilasoperaatio, Tuomas-piispalla oli tuskin mitään tekemistä koko retken kanssa. Peipsijärvellä oli taas vain vähäinen ritarijoukko, eivätkä mitkään lähteet tue ajatusta näiden retkien keskinäisestä yhteydestä. Myöskään mitään yhtenäistä paavillista rintamaa Venäjää vastaan ei ollut 1240-luvulla, eikä idän ja lännen vastakkainasettelu vielä tuolloin ollut kiistatonta. Itse asiassa Venäjääkään ei vielä ollut. Jossakin mitassa myöskään Aleksanterin korostettu länsivastaisuus ei rakennu millekään luotettavalle lähteelle.

Koko Aleksanterin sotilasmaineen alku lienee sepitelty osana hänen pyhimyselämäkertakirjoitteluaan. On osoittautunut, että kertomus kasvoi fiktiivisesti koko ajan ensimmäisestä versiostaan (muistopuhe 1263 jälkeen) aina 1500-luvulle saakka. Ajatus uskonpuolustajasta ja vääräuskoisen lännen torjujasta esiintyy ei suinkaan ensimmäisessä pyhimyselämäkertaversiossa 1200-luvulta vaan vasta 1300-luvun teksteissä. Niin ikään Vaikka Aleksanterin lisänimi ”Nevskij” on peräisin vuoden 1240 Nevan voitosta, se tuli käyttöön vasta 1400-luvulla.

Tämän päivän juhlan kannalta tällaiset keskiajan "totuudet” eivät ole sinänsä erittäin tärkeitä eivätkä kiintoisia. Niiden päälle kuitenkin kasvaa käsitys venäläisyydestä, ulkoisesta, läntisten kristittyjen vääräuskoisten uhasta ja sotilasruhtinaasta, joka torjuu tuon uhan. Se oli se viesti, jonka itse vuoden 1899 kirkon vihkijät juhlassaan mielsivät.

Itse asiassa eräs tärkeä syy P. Aleksanterin nousuun merkittävään asemaan Venäjän kirkossa on se, että hän on Moskovan ruhtinaiden kantaisä. Hänen nuorin poikansa Daniilhan oli Moskovan ensimmäinen oma ruhtinas. Eräs Moskovan nousun keskeinen elementti oli taas juuri sinänsä historiallisesti virheellinen periytyminen suuriruhtinaallisesti Kiovan P. Vladimirista ja Rurikista, ruhtinaista, joiden muinaisen valtakunnan moskovalaiset väittivät olevan isänperintöään ja siten oikeuttavan heidät 1400-, 1500-, ja 1600-luvuilla valtaamaan takaisin Novogorodin, Pihkovan, Siperian, Ukrainan, Valko-Venäjän, Liettuan ja Baltian. Aleksanteri Nevski ei näet saavuttanut mitään erityistä asemaa Novgorodissa, kaupungissa, jossa hän pyhimyselämäkertansa uroteot teki, vaan Volgan varrella Vladimirissa ja Moskovassa, missä hänellä ei juurikaan ollut mainetekoja. Tänne nousi myös ensimmäinen tunnettu P. Aleksanteri Nevskin kirkko 1500-luvulla. Novgorodin alueella pyhänä lännen hyökkäyksen torjujana kunnioitettiin Aleksanterin aikalaista, Pihkovan liettualaista ruhtinasta Daumantasia eli Dovmontia eli P. Timofejta, jolle pyhitetty kirkkokin tunnetaan Pihkovasta jo 1300-luvulta. P. Timofejn kohtaloksi koitui kuitenkin se, että hän ei ollut Moskovalaisruhtinas vaan heidän poliittisia vastustajiaan. Kun Moskova valtasi 1470-luvulla Novgorodin, P. Timofej jäi taustalle "rivipyhimykseksi”, jos tämä ilmaus sallitaan. Mielenkiintoinen sattuma on muuten se, että pyhä kirkko juhlii 5.11. – eli Tampereen kirkon vihkipäivänä – P. Joona Novgorodilaisen päivää. Tämä v. 1470 kuollut arkkipiispa oli oman aikansa poliittisessa asetelmassa pikemmin Moskovan laajentumisen aktiivinen vastustaja ja on siten jossakin mitassa Aleksanteri Nevskin poliittisen sanoman kanssa eriseurainen.

Kun Moskova valloitti 1500- ja 1600-lukujen kuluessa vähitellen kaikki itäslaavien ruhtinaskunnat, kasvoi myös hallitsija suvun pyhän perimyksen merkitys. Aleksanteri kanonisoitiin pyhäksi Iivana Julman aikana 1547 (23.11.//de facto kuoli 14.11.), kun arkkipiispa Makarij järjesteli koko venäläisen pyhimysgallerian uudelleen. Tähän päivään tultaessa pyhiksi on jo julistettu useimmat perimyslinjaan kuuluvat ruhtinaalliset esi-isät, viimeeksi 1380-luvun sankari Dimitri Donskoj v. 1988.

Tämän kehityksen tuloksena muotoutuneessa roolissaan P. Aleksanteri kohtasi myös Tampereen. Kun Pietari Suuri löi lännen eli Ruotsin ja valtasi Venäjälle Itämeren rannikkoa Uuden Kaupungin rauhassa 31.8.1721, päätti keisari juhlistaa voiton 3-vuotispäivää siirrättämällä P. Aleksanterin pyhät jäännökset Vladimirista Pietariin, nykyiseen Aleksanteri Nevskin lavraan. Tämän muistoksi Venäjän kirkko viettää 31.8. edelleen Aleksanterin muistojuhlaa ja siksi Pietarissa on Aleksanteri Nevskin kunniaksi suuri luostari ja valtakatu. P. Aleksanteri Nevskin kohtaamme Pietarissa myös P. Panteleimonille pyhitetyssä kirkossa pienellä Gangutskaja ulitsalla. Kadun nimi on omistettu kahdelle länttä vastaan käydylle taistelulle: Pietari Suuren merivoitolle 1714 ja v. 1941 puolustustaistelulle. Kyse on Hankoniemestä. Pietari Suuri perusti 21.5.1725 (postuumina) Aleksanteri Nevskijn ritarikunnan ja Josef Stalin perusti sen uudelleen 29.7.1942. Ritarikunta oli tarkoitettu isänmaan puolustamisessa saavutetuista sotilasansioista palkitsemiseksi.

Aleksanterin hahmo olikin näin jälleen muuttunut siitä munkkiruhtinaasta, joksi se muovattiin 1500-luvulla Venäjän armeijan suojelijaksi. Aleksanteri Nevskin asema on erittäin huomattava venäläisessä isänmaallisuudessa tänäkin päivänä. Aleksanteri Nevskin pyhä sanoma oli ja on länsimaisen ulkoisen uhan torjuminen oikeauskoista Venäjää vastaa ja venäläisen sotilasjohtajan urheuden ja vastuullisuuden esikuva. Sellaisena se levisi niin Tampereelle kuin esim. Bulgarian pääkaupunkiin Sofiaan, jonka keskustassa on viime vuosisadalla rakennettu valtava P. Aleksanteri Nevskin katadraali.

Nykyisen suomalaisuuden, karjalaisuuden tai ortodoksisuuden kannalta tämä pyhän sanoma ei tietenkään avaudu ehkä näin. Ei myöskään ole historiallisen kehityksen päätepiste, kuinka Aleksanterin ylihistoriallinen pyhä rooli ymmärrettiin 1899. Kirkon rakentajat ja pyhittäjät tekivät suuren ja tärkeän työn koko ortodoksiselle kirkolle, ja tuon työn hedelmiä nautimme tänään ja tulevat sukupolvet vielä vuosisatoja. Siinä mielessä P. Aleksanterin siunaus tukee kirkon menestyksellistä taistelua oikean puolesta väärää vastaan tässäkin kaupungissa. Siunaus on osoittautunut vahvaksi ja irrottautunut maallisen politiikan ja inhimillisen juonittelun alkuperäisestä kehyksestä kohti todellista iankaikkista arvoaan. Onkin siten ehkä vain mielenkiintoista mutta ei olennaisen tärkeää tietää, kuinka ihmiset 100 vuotta sitten asiansa ymmärsivät.