Ulkonaista rakentamista

Kahdeksan vuotta Neuvostoliiton romahtamisen (1991) jälkeen Venäjän ortodoksisella kirkolla ei ole vieläkään yksityiskohtaista kirkollista oikeusjärjestelmää. Neuvostohallinnon mielivalta on muuttunut Venäjän kirkon Pyhän Synodin ja hiippakuntapiispojen mielivallaksi. Kuten aikaisemminkin myös nykyään kirkosta puuttuu kirkolliskokouksellinen piispojen, muun papiston ja maallikoiden yhteistyö. Joissakin hiippakunnissa piispat hallitsevat itsevaltaisesti, joissakin toisissa piispat delegoivat valtaa seurakuntapapeille. Jälkimmäinen vaihtoehto voi joissakin tapauksissa olla kirkolle hyödyksi, varsinkin jos seurakunnan pappi on työlleen vihkiytynyt, lahjakas ja hänellä on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Mutta tilanne on usein päinvastainen: papit toimivat piispojen tapaan itsevaltaisesti, heillä on suurelta osin heikosta koulutuksesta johtuva rajoittunut, kansalliskiihkoinen käsitys ortodoksisuudesta.

Vuoden 1988 Venäjän kirkon uskontolakiluonnoksessa korostettiin seurakunnan keskeisyyttä kirkon perusyksikkönä ja papiston ja maallikoiden keskinäistä vuorovaikutusta. Seurakunnallinen yhteisö on Venäjän kirkossa edelleen määrittelemättä. Monissa seurakunnissa maallikot ovat passiivisia jumalanpalvelusten seurailijoita.

Venäjän ortodoksiselta kirkolta puuttui neuvostovallan aikana luova yhteys yhteiskuntaan ja sen toimintoihin. Sen vuoksi kirkko on voimaton taistelussa länsimaisia uususkontoja ja itämaisia kultteja vastaan. Venäjän kirkossa tarvitaan kipeästi lisää teologisesti hyvin koulutettuja pappeja ja opettajia, joilla on mahdollisuuksia toimia kulttien ja lahkojen uskonnollista hajotustyötä vastaan. Ortodoksisen kirkon johto on valittanut erilaisten lahkojen häikäilemättömästä lähetystyöstä ortodoksien keskuudessa, mutta ortodoksinen teologikoulutus on saanut kirkon budjetista vähän taloudellista tukea. Sen sijaan kirkko on omistautunut uusien, kalliiden kirkkojen rakentamiseen ja vanhojen entisöimiseen. Kirkko on ahkeroinut myös valtion palauttamien yli 340 luostarin entisöimisessä.