48. Tätä filosofian historian viimeisintä jaksoa katseltaessa voidaan siis todeta, että uskon ja filosofisen järjen välillä vallitsee yhä syvenevä ero. Tosin on totta, että tarkemmin katseltaessa myös niiden filosofisessa refleksiossa, jotka ovat toiminnallaan kasvattaneet uskon ja järjen välistä eroa, on toisinaan havaittavissa arvokkaita ajatusituja, jotka, kun niitä syvennetään ja kehitetään vilpittömin mielin ja sydämin, voivat auttaa havaitsemaan tien totuuteen. Näitä ajatusituja löytyy muun muassa perusteellisissa havainnointia ja kokemusta, imaginaatiota ja tiedostamatonta, persoonallisuutta ja intersubjektiivisuutta, vapautta ja arvoa, aikaa ja historiaa koskevissa analyyseissä; myös kuolema voi merkitä jokaiselle ajattelijalle vakavaa kehotusta etsiä itsessään oman olemisensa aitoa mieltä. Se ei kuitenkaan saa estää paneutumasta huolellisesti tutkimaan uskon ja järjen tämänhetkistä eroa, koska sekä järki että usko ovat köyhtyneet ja tulleet toisiinsa nähden heikoiksi. Järjen jäätyä vaille ilmoituksen tuomaa apua se on joutunut sivuteille, joilla vaanii vaara kadottaa lopullinen päämäärä näkyvistä. Usko, jolta puuttuu järjen apu, painottaa tunnetta ja kokemusta ja on vaarassa menettää asemansa universaalina tarjouksena. On pelkkää haavetta kuvitella, että uskolla olisi heikentyneen järjen rinnalla suurempi voima vakuuttaa. Usko joutuu päin vastoin vakavaan vaaraan supistua myytiksi tai taikauskoksi. Samalla tavoin järki, joka ei pidä kypsää uskoa silmiensä edessä, ei kykene milloinkaan kiinnittämään katsettaan uuteen ja radikaaliin olemiseen.

Toivon, ettei kutsuani pidetä asiattomana halutessani päättävästi ja hartaasti saada uskon ja järjen jälleen syvälliseen yhteyteen keskenään, niin että ne pystyisivät toistensa autonomiaa kunnioittaen kulkemaan uskollisesti omaa tietään. Uskolla tulee olla parresiaa (rohkeutta) samassa määrin kuin järjellä uskallusta.