55. Katsellessamme tämän päivän tilannetta näemme, että varhaisemmat ongelmat palaavat takaisin, joskin uusissa muodoissa. Nyt ei ole kyse pelkästään yksityisiä henkilöitä tai ryhmiä koskevista kysymyksistä, vaan vakaumuksista, jotka ovat levinneet niin laajalle yhteiskuntaan, että niistä on tullut oikeastaan yleisiä ajatustottumuksia. Esimerkkinä mainittakoon radikaali epäluottamus järkeä kohtaan, jota esiintyy monissa uusimmissa filosofisissa tutkimuksissa. Hyvin monilta sivuilta saa lukea "metafysiikan ajan päättyneen". Tutkijat toivovat, että filosofia tyytyisi vaatimattomampiin tehtäviin eli että se omistautuisi selvittämään vain sitä, mikä on käsin kosketeltavaa tai tutkimaan vain tiettyjä alueita ihmisen tietämisessä tai sen struktuureissa.

Teologiankin piirissä nousee pintaan jo aikaisemmin käsiteltyjä kiusauksia. Muutamat aikamme teologiset suuntaukset esimerkiksi raivaavat uudelleen tietä tietynlaiselle rationalismille varsinkin siten, että teologista tutkimusta säädellään todistettuina pidetyillä filosofisilla lausumilla. Näin käy erityisesti silloin, kun teologi, jolta puuttuu filosofista ammattitietoa, omaksuu kritiikittömästi vaikutteita lausumista, jotka tosin ovat päässeet jokapäiväiseen kielenkäyttöön ja kulttuuriin mutta joilta puuttuu riittävä rationaalinen perusta. (⁷²)

Toisaalta on nähtävissä myös vaarallista taantumista fideismiin, joka ei tunnusta uskon tiedon kyseessä ollen mitään merkitystä järjen tiedolle ja filosofiselle keskustelulle. Fideismin mukaan järki ei auta millään tavalla uskomaan Jumalaan. Yksi nykyään levinnyt fideistisen tendenssin ilmaus on "biblisismi", joka haluaa tehdä Raamatun lukemisesta tai Raamatun selittämisestä ainoan uskottavan kiinnekohdan. Tällöin Jumalan sanana pidetään yksin ja ainoastaan pyhää Raamattua ja samalla kaivetaan maata siltä kirkon opetukselta, jonka Vatikaanin 2. kirkolliskokous on nimenomaan vahvistanut. Viitattuaan konstituutiossa Jumalallisesta ilmoituksesta siihen, että Jumalan sana on meillä sekä pyhissä kirjoituksissa että traditiossa, (⁷³) kirkolliskokous jatkaa painokkaasti: (⁷⁴) "Raamattu ei siis ole kirkon ainoa osviitta, vaan se saa 'uskonsa korkeimman ojennusnuoran' (⁷⁵) pyhän tradition, Raamatun ja kirkon opetusviran ykseydestä. Pyhä Henki on solminut nämä yhteen sillä tavalla, ettei mikään niistä voi olla olemassa ilman muita." (⁷⁶)

Emme saa väheksyä sitäkään vaaraa, että Raamatun totuus pyritään löytämään yhtä ainoaa menetelmää käyttämällä ja jättämällä tällöin huomiotta välttämätön eksegeesi laajemmassa merkityksessä. Laajan eksegeesin avulla opittaisiin näet yhdessä koko kirkon kanssa käsittämään tekstien täysi tarkoitus. Jokaisen, joka omistautuu tutkimaan Raamattua, on aina otettava huomioon, että myös erilaisten hermeneuttisten menetelmien taustalla vaikuttaa jokin filosofinen käsitys: sen soveltuvuutta pyhien tekstien tulkintaan on siis koeteltava perusteellisesti.

Piilevä fideismi ilmenee myös siinä, että spekulatiiviselle teologialle annetaan arvoa vain vähän ja että klassista filosofiaa vähätellään, vaikka sekä uskon ymmärryksen että dogmaattisten muotoilujen käsitteet on ammennettu niiden käsitevarastosta. Autuaassa muistossa oleva paavi Pius XII on varottanut tällaisesta filosofisen tradition laiminlyömisestä ja perityn terminologian hylkäämisestä. (⁷⁷)