79. Tässä viimeisessä jaksossa haluaisin esittää vielä laajasti tähänastisen opetusviran sisällöt ja viitata siten joihinkin vaatimuksiin, jotka teologia - ja jo sitä ennen Jumalan sana - asettaa filosofiselle ajattelulle ja modernille filosofialle. Niin kuin olen jo korostanut, filosofin täytyy noudattaa omia sääntöjään ja tukeutua omiin prinsiippeihinsä; totuushan voi olla vain yksi. Ilmoitus sisältöineen ei voi milloinkaan painostaa järkeä sen tehdessä omia löytöjään toimiessaan sille kuuluvalla autonomialla. Järkikään, ollessaan tietoinen siitä, ettei se pysty saavuttamaan absoluuttia ja muun tiedon poissulkevaa pätevyyttä, ei saa milloinkaan kadottaa kykyään kysyä ja sallia kysymykset. Kun ilmoitettu totuus valaisee olemassaolon täydellä kirkkaudellaan siitä loisteesta käsin, joka lähtee itsessään olevasta olemisesta, se valaisee tien filosofiselle refleksiolle. Kristillisestä ilmoituksesta tulee siten filosofisen ja teologisen ajattelun varsinainen yhtymä- ja vertailukohta, ovathan ne toisiinsa nähden vuorovaikutuksessa. Siksi on toivottavaa, että sekä teologit että filosofit pitävät tätä totuuden ainoaa auktoriteettia oppaanaan ja työstävät sellaisen filosofian, joka on sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. Sellainen filosofia muodostaisi pohjan kulttuurien ja kristillisen uskon kohtaamiselle, se olisi alue, jolla uskovat ja ei-uskovat voisivat ymmärtää toisiaan. Se auttaisi uskovia vakuuttumaan aivan läheltä siitä, että usko syvenee ja pysyy väärentämättömänä, kun se liittyy ajatteluun eikä hylkää sitä. Kirkkoisien opetus ohjaa meitä jälleen tähän vakaumukseen: "Tämän uskominen ei ole mitään muuta kuin ajatella myöntyen. [- -] Jokainen, joka uskoo, ajattelee; kun hän uskoo, hän ajattelee, ja kun hän ajattelee, hän uskoo [- -]. Usko ei ole yhtään mitään, ellei sitä ajatella." (⁹⁵) Ja toisaalla sanotaan: "Kun joku hylkää myöntymyksen, hän hylkää uskon, sillä ilman myöntymystä ei kukaan ylimalkaan usko." (⁹⁶)