82. Sellainen filosofia, joka ei itse ole aitoa ja tosi tietämistä, ei voi kuitenkaan toteuttaa tätä viisauteen sitoutunutta roolia. Tarkoitan tällä sellaista filosofiaa, joka ei kohdistu ainoastaan todellisuuden yksittäisiin, rajallisiin aspekteihin - funktionaalisiin, formaaleihin tai utilitaristisiiin - vaan joka suuntautuu täydelliseen ja lopulliseen totuuteen, siis itse tietämiskohteensa olemiseen. Niinpä on voimassa toinenkin vaatimus: on koeteltava ihmisen kykyä saavuttaa totuuden tunteminen. Se on sellaista tietämistä, joka pääsee objektiiviseen totuuteen käyttämällä adæquatio rei et intellectusta (⁹⁹), johon skolastiikan oppineet vetosivat. Vatikaanin 2. kirkolliskokous vahvisti nimenomaisesti tämän uskolle ominaisen vaatimuksen: "Ymmärryskyky ei näet rajoitu pelkkiin ilmiöihin, vaan se pystyy todella varmasti käsittämään niiden tajuttavissa olevan todellisen taustan, vaikkakin tämä kyky on synnin johdosta osittain hämärtynyt ja heikentynyt." (¹⁰⁰)

Radikaalisti fenomenalistinen tai relativistinen filosofia ei olisi omiaan antamaan tähän apua, jos se ei syvennä Jumalan sanaan sisältyvää täyteyttä. Raamattu olettaa nimittäin aina, että ihminen kykenee tuntemaan ja käsittämään puhtaan ja yksinkertaisen totuuden, vaikka hän syyllistyykin petokseen ja valheeseen. Raamatussa, varsinkin Uudessa testamentissa, on kohtia ja lausumia, joilla on todellista ontologista kantavuutta. Jumalan innoittamat kirjoittajat halusivat näet muotoilla tosia lausumia, siis sellaisia, joiden tarkoituksena oli ilmaista objektiiviista todellisuutta. Ei voida väittää, että katolinen traditio olisi mennyt harhaan ymmärtäessään jotkin Johanneksen ja Paavalin sanat lausumina itse Kristuksen olemisesta. Teologia tarvitsee siis pyrkiessään ymmärtämään ja selittämään näitä lausumia avukseen filosofian, joka tunnustaa mahdollisuuden objektiivisesti toteen, joskin aina täydellistämistä tarvitsevaan tietoon. Edellä sanottu koskee myös moraalisen omantunnon ratkaisuja, joiden Raamattu olettaa voivan olla objektiivisesti tosia. (¹⁰¹)