23. Kristityn suhteessa filosofiaan on siis tehtävä syvälle ulottuva erotus. Uudessa testamentissa, ennen kaikkea Paavalin kirjeissä, näkyy selkeästi yksi tosiasia. Niissä asetetaan vastakkain "tämän maailman viisaus" ja Jeesuksessa Kristuksessa ilmoitettu Jumalan viisaus. Ilmoitetun viisauden syvällisyys särkee tavanomaisten ajatuskaavojemme ympyrät, jotka eivät mitenkään pysty toistamaan adekvaatisti Jumalan viisautta.

Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen alku esittää tämän ongelman radikaalilla tavalla. Jumalan ristille naulittu Poika on historiallinen tapahtuma, johon kaikki järjen ponnistelut kariutuvat sen yrittäessä rakentaa olemassaolon mielelle riittävää perustaa pelkästään inhimillisin argumentein. Todellinen solmukohta, todellinen haaste filosofialle on Jeesuksen Kristuksen kuolema ristillä, sillä siinä on jokainen yritys tuomittu epäonnistumaan, jos Isän pelastussuunnitelma yritetään sovittaa pelkästään inhimillisen logiikan puitteisiin. "Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi?" (1. Kor. 1:2), apostoli kysyy voimakkaasti. Pelkkä viisaan ihmisen viisaus ei riitä siihen, minkä Jumala tahtoo toteuttaa, vaan siinä joudutaan ehdottomasti ottamaan vastaan jotakin aivan uutta: "Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.[- -] Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1. Kor. 1: 27, 28). Ihmisen viisaus torjuu sellaisen mahdollisuuden, että se olisi heikkona vahva, mutta apostoli Paavali toteaa kiireesti: "Juuri heikkona olen voimakas" (2. Kor. 12:10). Ihminen ei pysty käsittämään, kuinka kuolema voisi olla elämän ja rakkauden lähde, mutta Jumala on valinnut juuri sen paljastamaan pelastussuunnitelmansa salaisuuden, mitä järki pitää "hulluutena" ja "pahennuksena". Paavali tavoittaa aikansa filosofien kieltä käyttäen opetuksensa ja paradoksin huipun sanoessaan: "Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1. Kor. 1:28). Apostoli ei kaihda käyttämästä radikaaleintakaan kieltä, jota filosofit käyttivät pohdiskellessaan Jumalaa, kun hän haluaa ilmaista sen ansiottoman rakkauden olemusta, joka on ilmoitettu Jeesuksen Kristuksen ristissä. Järki ei voi riistää ristin salaisuudesta rakkautta; risti sitä vastoin voi antaa järjelle sen etsimän lopullisen vastauksen. Pyhä Paavali ei aseta totuuden ja samalla pelastuksen kriteeriksi viisaita sanoja vaan sanan viisaudesta.

Ristin viisaus rikkoo siis kaikki sille pystytetyt kulttuuriset rajat ja velvoittaa avautumaan totuuden universaalisuudelle, sillä totuushan on universaali. Millainen haaste siinä asetetaankaan järjellemme, ja minkä hyödyn järki saisikaan silloin, kun se tunnustaisi jääneensä tappiolle! Sellainen filosofia, joka pystyy jo itsestään käsin myöntämään ihmisen lakkaamattoman itsensä transsendoimisen totuutta kohti, voi uskon avulla avautua niin, että se voi käyttää ristin "hullutusta" kriteerinä niitä kohtaan, jotka kuvittelevat omistavansa totuuden, vaikka ovatkin jääneet pinnallisen systeeminsä vangeiksi. Uskon ja filosofian suhde törmää julistuksessa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta kallioon, jolla se voi joutua haaksirikkoon. Tämän kallion toisella puolella se voi kuitenkin päästä totuuden äärettömälle merelle. Tässä järjen ja uskon välinen raja on selvästi nähtävissä, mutta siinä avautuu myös alue, jolla nämä voivat kohdata toisensa.