Tuomaan ajattelun pysyvä uutuus [43-44]

43. Aivan erityinen sija tällä pitkällä matkalla kuuluu pyhälle Tuomaalle, ei ainoastaan hänen opetuksensa sisällön vuoksi, vaan myös siksi, että hän sai aikaan dialogin aikansa arabialaisen ja juutalaisen ajattelun kanssa. Tuomaan suuri ansio on se, että aikakautena, jona kristilliset ajattelijat löysivät jälleen antiikin, tarkemmin sanoen Aristoteleen filosofian aarteet, hän toi etualalle järjen ja uskon välillä vallitsevan harmonian. Järjen valo ja uskon valo tulevat kumpikin Jumalasta, näin kuului hänen argumenttinsa; sen tähden ne eivät voi puhua toisiaan vastaan. (⁴⁴)

Tuomas tunnustaa vielä tärkeämmäksi perustaksi sen, että luonto, filosofian kohde, voi auttaa ymmärtämään jumalallista ilmoitusta. Niinpä usko ei pelkää järkeä vaan lähestyy sitä ja luottaa siihen. Niin kuin armo edellyttää luonnon ja täydellistää sen, (⁴⁵) niin uskokin edellyttää järjen ja täydellistää sen. Uskon valaisemana järki pääsee vapaaksi vajavuudesta ja synnin aiheuttaman tottelemattomuuden piirtämistä rajoista ja saa tarvittavan voiman kohota tietämään kolmiyhteisen Jumalan salaisuuden. Doctor angelicus ei ole unohtanut uskon järjenmukaisuuden arvoa, niin voimakkaasti kuin hän korostikin uskon yliluonnollista luonnetta; hän pystyi jopa kulkemaan syvälle ja selittämään lähemmin uskon järjenmukaisuuden. Usko on näet yhdenlaista "ajatusvoimistelua"; myöntyessään uskon sisältöihin järki ei kiellä eikä väheksy itseään. Uskon sisältöihin päästään joka tapauksessa vapaan ratkaisun ja oman omantunnon kautta. (⁴⁶)

Tästä syystä kirkko on aina esittänyt pyhän Tuomaan oikeutetusti ajattelun opettajana ja teologian oikean harjoittamisen esikuvana. Haluan toistaa tässä yhteydessä, mitä edeltäjäni, Jumalan palvelija paavi Paavali VI, kirjoitti pyhän Tuomaan seitsemännensadannen kuolinpäivän johdosta: "Tuomas osoitti epäilemättä hyvin suurta uljuutta totuutta kohtaan, hengen vapautta, kun hän kävi käsiksi uusiin ongelmiin, sellaisiin, jotka vaativat intellektuaalia vilpittömyyttä siltä, joka ei päästänyt kristinuskoa sulautumaan maalliseen filosofiaan, mutta joka ei myöskään halunnut ilman muuta torjua filosofiaa. Hän on näin jäänyt kristillisen ajattelun historiaan pioneerina, joka on raivannut filosofiaan ja universaaliin kulttuuriin johtavan tien. Keskeinen asia, jopa ratkaisun ydin, jonka hän löysi profeetallisella terävyydellään järjen ja uskon uuteen vastakkainasettelun ongelmaan, oli maailman sekulaarin tämänpuoleisuuden ja evankeliumin radikaalisuuden keskinäinen sovinto; näin hän välttyi luonnonvastaiselta pyrkimykseltä kieltää maailma ja sen arvot, lyömättä kuitenkaan laimin yliluonnollisen järjestyksen korkeimpia ja itsepintaisia vaatimuksia." (⁴⁷)