Ihminen on oikeasti kutsuttu myos luomistyohon. Han on kanssapalvelija oman Luojansa rinnalla. Tasta huolimatta kysymys "biotuotteetko luomistyon kehittamista?" voi tuntua liian suurelta. Mita sitten tulee kysymykseen luomistyon vesittamisesta, on siinakin sisalla liian iso ajatus. Tuhoamisessa ihminen voi kuitenkin paasta pitkalle, valtaviin saavutuksiin.

Toiveita herattavaa on kuitenkin kuulla puhuttavan ja nahda tehtavan tekoja luonnonmukaisemman elamantavan puolesta. Silloinkin voi olla kysymys maan hedelmien ja luonnon antimien "kehittamisesta", terveempien kasvuolosuhteiden luomisesta, kaiken kaikkiaan jopa uuden luomisesta. Valinnan kautta ihminen on luonut niin isomman ja punaisemman tomaatin kuin nopeampijalkaisen tai vahvempijalkaisen hevosen, toisen juoksemaan, toisen vetamaan, molemmat palvelemaan omia tarpeitaan.

Onnistuessaan syventamaan muun ohella biologian alan tietojaan on ihminen kehittanyt uusiakin keinoja muuttaa maailmaa. On jo luotu kaikenlaista aidosti keinotekoista. Ihminen tahtoo kokeilla rajojaan luodessaan luonnollisen todellisuuden rinnalle omaa keinotodellisuuttaan. Tulevaisuuden visioissa on jo havaittavissa pelon merkkeja tilanteista, joissa jotakin tarkeaa karkaa kasista ja elaman hallinnan keinot loppuvat.

Biotuotteissa on toivoa, luonnonmukaisuudessa pysyen ei voitane olla vaarallisella tiella. Luomu ei ole luopumista muusta kuin ehka tuotteiden tilapaisesta paljoudesta ja kasvattamisen epaterveesta nopeudesta. Terveellisyytta ja monipuolista laatua on odotettavissa tilalle, naille Pielavedenkin pienille tiloille. Naihin vanhoihin kaskimaisemiin kannattaa takoa uutta sampoa. Pitaa etsia myos uutta luomutettavaa. Ainakin eras suomalainen luomuguru sanoi, etta tama kaskiajan suomalainen vilja-aitta Savo on nykyaan lahes toivoton ymparisto viljanviljelyyn.

Pohjoismaisessa luomuviljelyn maaritelmassa sanotaan, etta tama luonnonmukainen viljely on omavaraista ja tasapainoista maataloutta, joka perustuu mahdollisimman pitkalle nimenomaan paikallisiin luonnonvaroihin ja jossa viljelytoimenpiteet sopeutetaan vallitseviin luonnonoloihin. Luonnonmukainen viljely perustuu sellaiseen kokonaisnakemykseen, jossa maataloustuotannon ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset huomioidaan niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin. Paikalliselle itsekkyydelle ei tassa toiminnassa nayttaisi olevan sijaa. Etiikkaa on mukana myos ajatuksessa, jossa luonto tiedostetaan kokonaisuutena, jolla on oma itseisarvonsa ja oikeutuksensa. Ihminen nahdaan osana tata luontoa. Hanen moraalinen velvollisuutensa on harjoittaa maataloutta niin, ettei se koyhdyta luontoa. Paremminkin, jos mahdollista, sen monimuotoisuutta suojellaan kaikin keinoin.

Maanviljelys on elannon hankkimista viljelijoille itselleen, mutta tassa modernissa vaihdantataloudessa myos mahdollisimman suurille joukoille. Eettisyytta on siina, etta pyritaan tuottamaan niin, etta kaikille riittaisi kohtuullisesti; siina, etta tuotetut elintarvikkeet olisivat korkealaatuisia, varmaankin siis terveellisia, turvallisia, jne.; myos siina, etta ne jaettaisiin oikeudenmukaisesti. Taman toivon tarkoittavan myos oikeudenmukaista hintaa, ei pelkastaan markkinatalouden kylmimpien lakien muodostamaa. Tassa tulee ajatella ja voidaan ajatella niin viljelijan omalle elamalle tarpeellista kohtuullista toimeentuloa ja tyon iloa kuin myos meille kaikille turvallista ymparistoa.

Silloin kun luomuviljelyn periaatteiden eettisessa sisallossa puhutaan elaimiin kohdistuvista toimista, puolustetaan niiden lajinmukaisia tarpeita, myos rehun ominaisuuksiin liittyvia.

Luonnonvarojen saastaminen on viljelyn eettinen hyve, tuhlaaminen on eettinen rikos, kuten myos ainakin pysyvien ymparistohaittojen aiheuttaminen.

Monin paikoin meilla ja maailmalla on nahty, etta luonnonmukainen viljeleminen tuo seuranaan myos uuden luonnonmukaisen yhteyden tuottajien ja kuluttajien valille, maaseudun ja kaupunkien valille, ihmisryhmien keskuuteen. Kaupunkilaistenkin keittioissa nahdaan ihmisravinnon arvon uusia ulottuvuuksia.

Metsien, peltojen ja puutarhojen elavien lajistojen runsaus ei ole vain esteettinen kysymys vaan myos eettinen arvo. Vuoroviljely virkistaa maisemaa. Ymparistotekijoiden sopusointuun kuuluu myos karjan maaran ja sen laitumena olevan maan pinta-alan tasapaino.

Keinotuotannolla, jota siis leimaa keinolannoitus, keinotorjunta ja erilaiset kemialliset saatelytavat, voidaan monet tasapainotekijat rikkoa. Tilapaisesti voidaan silloinkin tulla toimeen, mutta pitkalla tahtaimella kohdataan kielteiset seuraukset, kannetaan vastuut ja maksetaan hinta. Tehotuotannon voitot voivat silloin sulaa, huveta ja havita.